Täällä jälleen

Täällä jälleen, viis kuukautta hiljaisuutta peräjälkeen sanois varmaan keekki, mä sanon sori. Syksyllä iski inspiraation puute ja blogiahdistus joka jatkui ja jatkui vaan. Otin miljoona kuvaa joista ehkä yhden oisin voinut julkaista. Kirjotin toiset miljoona sanaa ja pyyhin kaikki pois. Muilla vaihtui järjestys ja koriste-esineet joka toinen päivä, meillä oli samat sohvatyynyt jo varmaan kolmatta vuotta putkeen ja hyllyä koristi suloisessa sekamelskassa volttareenigeelit ja eriparisukat. Vain rumaa ja tarpeellista, ei mitään sitä kaunista ja tarpeetonta mitä yleensä kuvataan. Sitten tuli kylmä ja pimeä ja kiinnosti vielä vähemmän. Elämä oli töitä ja jumppaa ja ruokakauppaa ja sama uudestaan.

Sitten sain uuden puhelimen, löysin instagramin* ja koukutuin. Löysin myös vanhoja blogituttuja ja yhtäkkiä rupesi kadonnut inspiraatio huutelemaan jostain syvältä omasta kaivostaan. Ja niin tapahtui, että eilen illalla tongin esiin kauan sitten ostetut akryylimaalit, koversin pottua pisaran muotoon ja aloin leimailla poikasen huoneen verhoja. Kas tässä yllä tuon inspispuuskan tulos! Voi miten se on hieno, sanoi huoneen omistajakin eikä valoja olisi saanut sammuttaa illalla koska pisarat ei näy. 

*ellimoopeli nimellä räpsin, alahan seurata! :)

Almost five months flew by and this blog remained silent. I'm very sorry! But now I finally found my lost inspiration and I hope that this flow continues. 

Above you can see what happens when a potato stamp, some paint and curtains meet. I must admit I love it, and I'm happy that our little guy living in that room is very excited about those drops as well!

Maakuntamatkailua

Kesä vei mennessään ja lomalainen ehti unohtaa koneen olemassaolon niin tehokkaasti, että jokunen lukija ehti jo luulla blogin lopettaneen. No näin kurjasti ja surkeasti ei sentään ole asian laita, mutta eiköhän itse kullekin pieni irtiotto virtuaalimaailmasta tee silloin tällöin terää. 

Tässä hiljaiselon aikana on otettu kotimaata haltuun kiertämällä mummilat ja kummilat ja kaverit ja kaikki mahdolliset. Olin poikasen kanssa kahdelleen reissussa ja siinä meidän hurvitellessa tienasi perheen isäntä leipää pöytään ja vapaa-aikoinaan remppasi kotia entistä ehommaksi. Ei ehkä kuulosta siltä että nallekarkit on jaettu tasan mutta puolensa kaikessa. Siinä muutaman iltana kun olin kolmatta tuntia nukuttanut uhmakiukkuista lasta, olisin varmaan sekunnin sadasosassa vaihtanut osia miekkosen kanssa ;) Mutta kaikesta huolimatta oli huikea loma ja onneksi mieskin sai liittyä seuraan viimeiseksi viikonlopuksi!

Nyt on vielä viikko aikaa nautiskella aikataulutonta elämää. Sinä aikana on vakaa aikomus saattaa koti kuvattavaan kuntoon, joten odottakaapahan vain! Täällä on tapahtunut vaikka ja mitä, lattia ja makkarin päätyseinä on saanet kyytiä ja ne remppaajan riemut eli listatkin alkaa olla paikoillaan. Eikä sitä todellakaan saa unohtaa, että minä surkea kirppistelijä tein huimia kirppislöytöjä ja se on todellakin jotain se.

Someone already got concerned that I have completely stopped blogging but luckily that's not the case. I've just been enjoying my summer holiday and stayed away from the virtual world which is good sometimes. But now I'm back in business and a lot has happened in our home during my blog break. So hold on, I'll be back with pictures as soon as we get everything done!

Isää tuut tuut

Isää tuut tuut, eli tietenkin anna äiti mulle lisää niitä junanvaunuja tähän leikkiin. Siinä yksi ensimmäisistä meidän pojun kahden sanan lauseista. Ihka ensimmäinen oli äiti poisssss hienosti suhisevalla ässällä, kun haluttiin isi nukuttamaan eikä tylsä äiti. Kyllä olin ylpeä.

Ei tuo kaveri vieläkään mikään ruuneperi ole, mutta ehkä me siksi ollaankin niin onnellisia näistä pienistäkin lauseenpätkistä, kun hän avaa sanaista arkkuaan noin pikkuhiljaa. 

Ja onhan se niinkin, että kun on toiminnan mies, niin ei siinä ehdi paljon sanoja miettiä kun on mentävä ja tehtävä.

Krääsänhallintaa

Mikäs sen sopivampaa ajanvietettä sairaslomalaiselle kuin käydä läpi lapsosen leluja. Sain kasaan ison kassillisen kampetta, jolla ei enää leikitä tai ei ole koskaan edes leikitty. Varastoon, ja äkkiä.

Jäikö sille raukalle mitään millä leikkiä?

No jäi. Eiköhän noilla yksi lapsi pärjää.

Loppuun vielä se suuri huijaus. Tältähän meillä aina näyttää. Noin kolmen sekunnin ajan sen jälkeen kun kaikki lelut on saatu kasaan. Jos tahdot tietää miltä puolen tunnin päästä näyttää, palaa edellisiin kuviin. 

Tuota tavaramäärää katsellessa tuskaa helpottaa vähän se seikka, että ollaan itse ostettu noista varmaan kolme. Muut on saatu serkkupojilta ja lisääkin ois tulossa jos vain otettais. Ehkä me nyt  kuitenkin hetki mennään näillä.

I went through all the toys in our son's room and got rid of the stuff that haven't been in use recently. I can tell you I filled a pretty big bag with all those toys. Was he left without anything to play with? Oh no, not at all. Just take a look at the pictures in the middle and you'll see he's going to be just fine.

Mitä missä milloin

Asiaankuuluvat vuosimuistelot tuloo tässä.

Tänä vuonna minä palasin töihin, hain lentokentältä au pairin, opin paljon itsestäni ja muista, vein samaisen tyypin aika paljon aiottua aiemmin takaisin lentokentälle ja lapsen päiväkotiin itku kurkussa, totuin lopulta ajatukseen eikä laitosmaisuuskaan enää ahdistanut, kiitos ihanien hoitajien.

Tänä vuonna me kyllästyttiin vuokrankorotuksiin, kahlattiin asuntoilmoituksia haaveissa putki- ja kylppäriremontoitu, muuten pommikuntoinen kämppä, löydettiin yksi juuri sellainen ja ostaa pätkäytettiin, remontoitiin hiki hatuttomassa päässä koko heinäkuu, yritettiin, erehdyttiin ja onnistuttiin, muutettiin aivan keskeneräiseen kotiin elokuussa ja jatkettiin rassailua pikkuhiljaa asumisen lomassa.

Tänä vuonna myös juhlittiin 1-vuotiasta pikkumiestä, saatiin odotettuja Australian vieraita, venytettiin penniä ja budjettimatkailtiin Ruotsissa. Tänä vuonna kesällä satoi vettä ja keskellä talvea satoi vettä, auton mittari kääntyi yli kahdensadantuhannen, lähes huomaamattomat silmälasini vaihtuivat erittäin huomattaviin, en leikannut kertaakaan hiuksiani ja tein varmaan yhtä paljon puuroa kuin tähänastisessa elämässäni yhteensä.

Melko hyvä vuosi se oli. Ja se kului nopeasti.

This year I went back to work, our little one started at the day care which I found very difficult at first but as time went by, got used to that too. We bought our first own apartment, did a lot of renovation, made some mistakes but learned a lot, moved into an unfinished home and did the rest little by little. We also celebrated an 1-year old, had much anticipated guests all the way from Australia, and so on.

I think this year was a pretty good one.

Joulun tunnelmia

Ihanaa yhdessäoloa. Monta rakasta ja tärkeää ihmistä samassa paikassa, ensin meillä kotona ja nyt anoppilassa. Hyvää ruokaa ja (ainakin) ylin nappi auki. Sanajahtiskaboja ipadilla. Osuvia lahjoja ja huikeita yllätyksiä. 

Ja sitten oli se karmea vatsapöpö ja poikasen kaatama joulukuusi kesken joulupukin vierailun. Muun muassa. Mutta onpahan mitä vanhana muistella, niin on ajateltava nytkin että jaksaa naurattaa.

Hyvää joulua kaikille!

(kai sitä vielä vähän myöhässäkin saa toivottaa?)

Merry Christmas everybody!

Ykspilkkuviisvee

Nyt se on jo puolitoistavuotias. Ja tähän ne kliseiset apua miten aika kuluu, lapset kasvaa niin nopeasti, kohta se on jo koulussa, missä välissä se noin isoksi kasvoi. Meidän pikku rämäpää. Tämän hetken lemppari stuntnumero on sohvalta hyppääminen, mahdollisimman monen todistajan läsnäollessa. Mutta löytyy miehenalusta herkempikin puoli: haleja ja märkiä suukkoja ei meilläpäin säästellä. Kestohymy ei ole hyytynyt ainakaan vieraiden seurassa, mutta kotiväen kesken pieni uhmapeikko ja minä ite-tyyppi on jo nostelleet äkäisiä päitään.

Mikään sanaseppo tämä kaveri ei vielä ole, sanavarastosta löytyy äiti, kato, ei, auto ja mopo. Siinähän ne elämässä tärkeimmät? Myöntymisen merkiksi nyökätään ja sanotaan ponteva "a". Tulkitaan jooksi. Ja jos ollaan eri mieltä tai joku ei käy, päätä puistellaan niin että (eijamarjatta-)tukka viuhuu. Tunnistettavien sanojen lisäksi pojun suu suoltaa toki aimo annoksin omaa siansaksaa hyvin vakuuttavilla äänenpainoilla.

Koirat on edelleen ihan hitti juttu ja välillä poika lähestyy turhankin pelottomasti jos minkänäköistä verikoiraa tuolla kaduilla. Omistajat ei jostain kumman syystä aina hihku innosta ihan yhtä kovaan ääneen kuin meidän lapsi.. On tuolla veijarilla sellainen vauhti päällä jatkuvasti, että ei sen kanssa tylsää ehdi tulemaan.

<3

Our little man is one and a half year old now. Where did the time go? Crazy.

Monitoimihuone

Melkoinen all-in-one on tällä hetkellä tämän pariskunnan makkari. Yhdistetty makuuhuone, lastenhuone, leikkihuone ja työhuone. Ihan kätevää yleensä joo, mutta kyllä mä ihan mielellään edes nuo lelut heivaisin muualle. Kyseinen tavara ei siis yleensä sijaitse mitenkään niin siistissä järjestyksessä kuin kuva ehkä antaa ymmärtää, vaan ympäri kyliä niin kuin leluilla on kai tapana. 

Siitä en kuitenkaan ole yhtään varma, että raaskitaanko laittaa poju omaan huoneeseen nukkumaan sitten, kun toinen makkari ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa valmistuu. Onneksi tilaa on meille kaikille kolmelle tässäkin, niin ei sillä asialla ole mitenkään kiire. Taitaa olla äidillä tässä(kin) asiassa vielä pitempi napanuora kuin lapsella.. Tuntuu, että toisella puolella asuntoa oleva huone on niin kaukana, vaikka ei sinne ole kuitenkaan kuin muutama hassu metri.

Minkä ikäisenä te olette laittaneet lapset omaan huoneeseen nukkumaan?

At the moment our bedroom serves also as a children's room, playroom and workroom. Mostly it's handy, but at least the toys I'd happily put somewhere else. But I'm not sure if we dare to move our little one into his own room, when his room (maybe in the near future) will be finished. Luckily we all fit in this room very easily so I can just delay that decision making.

At which age did you put your kids sleeping in their own rooms?

(I know these things are also cultural, and I guess in Finland kids generally sleep in their

parents' rooms for quite a long time compared to many others)

Näin on just hyvä

Stressi alkaa hellittää ja uusi koti tuntuu hyvinkin oivalta valinnalta. Varsinaiselta löydöltä superkalliilla pääkaupunkiseudulla. Pohjaratkaisu toimii ainakin näin lyhyen asumisen kokemuksella. Luonnonvaloa riittää ja tilaa, vaikka toinen makuuhuone ei ole vielä edes käytössä. Takapihanpuoleisista ikkunoista ulos katsahtaessaan näkee melkein pelkkiä puita, mikä suuresti lämmittää pohjimmiltaan maalaista sytäntäni. Metsää on ympärillä itse asiassa niinkin paljon, että ulkomaalaiset vieraat luulivat tulleensa kansallispuistoon, johon lupasimme heidät viedä. Ei tässä sentään ihan niin luonnonhelmassa olla, mutta viihtyisää on joka tapauksessa.

Takapihan perältä löytyy myös tänä kesänä uuteen uskoon kohennettu leikkipuisto, johon suuntaan poikasen askel lähtee aina ulko-ovelta toiveikkaasti kaartamaan. Ihmiset tulevat juttelemaan niin hiekkalaatikon kulmalla kuin roskakatoksellakin. Tuntuu, että enemmän kuin edellisessä asuinpaikassa. Voi tuo tunne johtua siitäkin, että niin kovasti halutaan viihtyä täällä, tuumii miekkonen. Saattaa pitää paikkansa, mutta ei rikota tätä onnelan illuusiota ennen kuin siihen on tarvis.

We are really falling in love with our new home. The floor plan seems to be very practical. There's lots of natural light coming in and we have enough space even without the second bedroom that still needs to be finished. From the backyard side windows you can mostly see trees and hardly anything else, which suits me as an old countryside girl very well.

There's also a recently updated playground in the backyard, which is already a favorite of our little one. Random people chat with us very often, more often than in the old place it seems. Maybe we just feel that way because we really want to enjoy it here, says my husband. He might be right, but let's not let it break the illusion just yet.. 

Cityjuhannus

Meidän juhannus kului työkuvioiden vuoksi kaupungissa, mutta siitä huolimatta erittäin leppoisissa tunnelmissa. Aamupäivällä retkeiltiin Suomenlinnassa ja myöhemmin siirryttiin pojan serkkulaan syömään mahat täyteen hyvässä seurassa. Loppuillaksi pääsin vielä miekkosen ja ystäväpariskunnan kanssa viettämään harvinaista aikaa vain aikuisten kesken. Kiitos rattoisasta päivästä kaikille asianosaisille!

Toivottavasti kaikilla siellä ruutujen toisella puolellakin on ollut

rentouttava keskikesän juhlapäivä!

Yesterday all Finns celebrated midsummer. Usually people go to the countryside to their cabins but we stayed in the city because my hubby had to work. We had really good times anyway. First we had a picnic in Suomenlinna sea fortress outside of Helsinki and then visited our relatives and ate well in a good company. In the evening we even had some rare adults only- time as we chilled out on a beautiful beach with friends. Thanks everyone for a perfect day!

Niin lomalla

Elossa ollaan, jos joku on osannut kaivata. Ollaan vaan pojun kanssa oltu niin tehokkaasti lomalaisia, että kaikki muu on hetkeksi unohtunut. Paitsi tärkeimmät, eli aurinko, jäätelö, löhöily ja sukulointi. Ja mitä nyt on vähän remonttiasioita soiteltu siinä sivussa. Leppoisaa eloa joka tapauksessa!

Tänään oli sitten ihan kalenterissakin jotain, nimittäin poikasen päiväkodin kevätjuhla. Siellä se rakas vintiö niin reippaasti heilutti käsiään (hoitajan hienoisella avustuksella) pikkuisten kultakalojen tahdissa. Lomatuliaisiksi kotiin saatiin pojan kasvattama hajuhernetaimikälie, jonka mullista puolet tosin päätyi auton jalkatilan maaperää rikastuttamaan. 

Nyt lähden tästä jatkamaan oleilua, tuntuu että aivotkin on väännetty off-asentoon niin, ettei tekstiä meinaa saada aikaiseksi. Postaillaan kun siltä tuntuu, ehkä paremmalla tahdilla sitten kun remontti alkaa kuun puolivälin jälkeen. Pysykäähän linjoilla, moukarin ja vasaran jäljiltä on sitten toivottavasti tiedossa vähän jännittävämpiä juttuja.

Leppoisaa kesää ja paljon kärsivällisyyttä niille, joilla lomaan on vielä matkaa!

Yep, I'm still alive if someone has missed me. We have been so totally on holiday that I've forgotten about everything else for a while. Everything else than the most important stuff: sun, lazying around, ice cream and good company. A little bit of calling and arranging things has happened too though, because of the upcoming renovation project. Laid-back life anyway!

Today we even had something on schedule, which was the spring festival of our little one's day care. There he was waving his hands and "singing" a song about little goldfish with all the other kids from his group. 

Now I'll head back doing nothing, I feel like my brain has been switched on an off-mode so it's really hard to write anything sensible. I'll post when I feel like it, maybe a bit more often when we get to start renovating. Stay tuned people, hopefully there's more interesting stuff to tell you then.

Ex-unikeko

Ennen vanhaan olin ehkä maailman toiseksi aamu-unisin. Torkutin ja torkutin. Sammutin kellon ja nukahdin autuaasti uudestaan. Opiskeluaikoina skippailin vähän turhan usein aamuluentoja. Onnistuin kerran jopa nukkumaan pommiin yhdentoista vuorosta työharjoittelussa. Tuo ei kuitenkaan ole edes se pahin tunnustus vaan tämä: tein yhtenä kesänä pelkkää yötä varastolla. Yhtenä iltana oli vähän uni maistunut, ja ehdin juuri ja juuri iltakymmeneksi työpaikalle tyynynkuva poskessa ja tukka hapsottaen (tämä ei kyllä ole muutenkaan mitenkään epätavallista). Kuka oikeasti meinaa nukkua pommiin yövuorosta?

Ennen ihmettelin myös, miten kukaan voi saada jotain aikaan aamulla. Jos minulla oli koulua tai töitä, heräsin niin, että nippa nappa ehdin pestä hampaat ja sännätä pyörän selkään tai bussiin. Joskus jäi aikaa aamupalaan, mutta useimmiten ei edes siihen. Jos taas sain nauttia vapaapäivästä, nautin siitä nukkumalla niin pitkään kuin nukutti. Ja minuahan nukutti.

Nyt varmaan siis ymmärrätte, miksi esimerkiksi eilisaamun aikaansaannokseni tuntuikin tosi oudolta: olin aamukymmeneen mennessä syönyt ja syöttänyt aamupalaa, vaihtanut pari vaippaa, pessyt koneellisen pyykkiä, raivannut lattioita tyhjäksi ja touhuillut kaikkea muutakin kotona, vienyt pojan kävellen hoitopaikkaan muutaman kilometrin päähän ja ehtinyt vielä takaisin kotiinkin. Minä, jota ei vielä vähän yli vuosi sitten olisi saanut iltavuoroaamuna ennen kymmentä edes välttämättä ylös sängystä.

Jos nyt jollekin jäi epäselväksi, niin syy tähän yhtäkkiseen aamureippauteen on siis tuo meidän rakas pieni (melkein) kävelevä herätyskello. Pikkukaveri on kai niin innostunut tästä elämästä, että uutta päivää pitää päästä ihmettelemään jo kuuden aikoihin. Samalla kellonlyömällä virkoaa nykyisellään myös allekirjoittanut ja päivä päivältä se tuntuu helpommalta. Päivä tuntuu myös paljon pidemmältä, kun herää aiemmin ja näyttäisi siltä, että saan myös entistä enemmän aikaan aamuisin. Ennen olin jopa hiukkasen kateellinen kaikkia aamuvirkkuja kohtaan ja nyt minusta on kovaa vauhtia tulossa sellainen. Olisikohan krooninen ja vaikealaatuinen aamu-unisuuteni sittenkin parantuvaa mallia? Paitsi sinne aamulenkille minua ei taida kyllä koskaan saada, kirveelläkään..

I used to be very sleepy in the mornings. I just switched the alarm off and happily continued sleeping. While studying in uni I skipped the morning lectures way too many times and just kept on sleeping. During one of my practical trainings I managed to sleep in and be late from work which started at 11. But that's not even the worst: one summer I worked night shifts only in a warehouse and once I  almost didn't make it to work on time (at 10 in the evening!), because I had been sleeping too long. I mean, who does that?


I also couldn't understand people who get a lot of things done in the morning. For me there were just two options: on a workday I woke up as late as possible and ran to the bus and on a day off I slept as long as I felt like.


After admitting all this, you probably understand why yesterday felt like such a weird day: by 10 am I had already fed our son porridge, had my own breakfast, changed a couple of diapers, washed some laundry, cleaned up stuff from the floors and a couple of other things at home as well, walked a couple of kilometers to take our son to the day care and also walked back. Yes, I did all that!


The reason for this sudden change to an early bird is our little one, who these days gets up at six. The days feel so much longer and it seems that I've started to get something done also in the mornings. Could it be, that my chronic morning sleepiness is cured? Although I'm never going to be jogging in the morning, that's for sure..

Tilannekatsaus

Päivitys operaatio vieroitukseen: imetyskertoja on päivässä enää noin yksi, vaikka tarkoituksena oli päästä nollaan. Heikkoina hetkinä olen antanut periksi poikasen sinnikkäille kaula-aukonkuolausyrityksille. Koitin kyllä ottaa järeämmätkin aseet käyttöön, mutta turhaan. Poju on jatkanut silmiä räpäyttämättä syömistä, vaikka maidon sivumakuna on ollut sinappia ja etikkaa. Etikan kohdalla olisin itse jo luovuttanut.

Auton kojelaudassa paloivat vaihteeksi sekä opiskelijan että laiskan merkkivalot. Tankki tyhjänä ja pissapoika janoissaan.

Update on my project to wean our son from breastfeeding: we have got down to one nursing time a day even though my aim was to get it to zero. On weak moments I've given up because of his persistent trying. I even turned into an evil mum and tried some sturdier tricks, to no effect. He kept on eating despite the taste of mustard and even vinegar in the milk. I would have given up after the vinegar myself.

We had both student's and lazy butt's signal lights on in our car for a change. The tank was empty and windscreen washer thirsty.

Hyviä uutisia

Tuntuu vielä vähän uskomattomalta koko juttu, vaikka villejä huhuja olin kuullutkin jo ennen asian varsinaista julkistamista. Nyt on nähkääs käynyt niin, että minun määräaikainen pestini nykyisessä kivassa työpaikassani vaihdettiin keskiviikosta alkaen toistaiseksi voimassa olevaksi. Ei päättymään ensi vuonna, tai edes sitä seuraavaanakaan, ei milloinkaan. Ehkä saan töröttää saman apteekin tiskin takana jopa hamaan eläkeikään saakka. Taidanpa olla aika onnellinen, ja nyt voin alkaa vähän enemmän tosissaan klikkailla noita asunnonmyynti-ilmoituksia..;)

Tosin tuo samassa työpaikassa töröttäminen saattaa alkaa tuntua saamisen sijaan joutumiseltakin jossain vaiheessa. Mutta ei mietitä sitä nyt. Eikä sitä, etten tosiasiassa edes liiemmin odota tai suunnittele eläkeaikoja, koska meidän ikäluokka pääsee ihan saletisti nauttimaan tuosta edusta vasta joskus kasikymppisenä, tai sitten en edes elä riittävän vanhaksi. Pessimisti ei pety, niinhän se meni?

Toinen ihana uutinen on se, että viime viikolla poikamme sai toisen serkkupojan minun puoleltani. Komplikaatioriskin vuoksi pikkuinen  päätettiin päästää ihmettelemään tätä maailmaa kuukauden etuajassa. Onneksi tuo sinnikäs pieni kaveri oli jo ehtinyt yli kolmen kilon kunnioitettaviin mittoihin ja voi hyvin, vaikka onkin vielä tehohoidossa.

Ja vielä pieni ilonaihe: anopilta oli jäänyt käyttämättä kaksi Muovon tyynyliinaa, jotka ilomielin kotiutin meille. Vaihtelu tosiaan virkistää, vaikka näin kesän kynnyksellä useimmat lisäävätkin kai kotiinsa värejä, eivät niinkään mustaa ja valkoista. Mulle käy näinkin vallan hyvin!

Good news that are still kind of hard to truly understand: my job status has been changed from temporary to permanent. My work contract won't end next year or even the year after that. I might  actually be working in that same pharmacy until I retire. That sounds a bit scary too but let's not think about that now. Right now I'm so happy about this!

Another great thing that has happened recently is that our little man got another boy cousin from my side last week. He was born a month too early but considering the circumstances he's doing very good.

One small delight to go: my mother-in-law had two of those beautiful Muovo pillow covers that she didn't use, and I was happy to give them a new home. Variation really is refreshing, even though I guess most people add color to their homes when summer is on it's way, rather than black and white. Either way suits me I guess!

Operaatio vieroitus

Unenpuute tekee ihmisistä kamalia. Viimeiset pari kuukautta yöt on olleet kaikkea muuta kuin rauhallisia tässä taloudessa ja sen valitettavasti huomaa. Pinna on kireällä itse kullakin. Kaikki pienetkin toisen tekemiset ja varsinkin ne tekemättä jättämiset ärsyttää. Kun on yön aikana herännyt sen sata kertaa, ei aamulla töihin lähtiessä paljoa naurata. Eikä kyllä vielä iltapäivällä töiden jälkeenkään. Syytä tälle zombeilulle ei tarvitse kaukaa etsiä: poikanen ei ole suostunut lopettamaan yöllä syömistä. 

Olin ajatellut, että jatkan vielä imettämistä aamuisin ja iltaisin, kun se tuntuu olevan pojalle niin tärkeää. Kun kerran päivällä saa tissimaitoa, ei kyseinen pikkuherra sitten suostu yölläkään olemaan syömättä. Enkä todellakaan halua pulloralliin lähteä enää tässä vaiheessa, joten en keksi enää muuta ratkaisua kuin imettämisen lopettaminen kokonaan. (Te täydelliset äidit, tiedän, ettei lapsi tarvitse maitoa enää öisin kiinteiden aloittamisen jälkeen. Eli ei olisi meidän tapauksessa tarvinut enää puoleen vuoteen. Aina kaikki ei vain mene niin kuin ohjekirjoissa ja väsyneenä keskellä yötä on valitettavan helppo oikoa mutkia ja antaa maitoa yörauhan toivossa..)

Alkuasetelmat imetykseen eivät olleet aikoinaan ruusuiset. Tunsin itseni suorastaan petetyksi. Kukaan ei ollut sanonut puolikasta sanaa imetyksen tuskallisuudesta. Kaikki kyllä vouhkasivat synnytyksen kamaluudesta, joten siihen olin osannut asennoitua valmiiksi edes jotenkin. Melkoista touhua se synnyttäminenkin toki oli, mutta ei imettäminenkään mitenkään helposti sormia napsauttamalla lähtenyt käyntiin. Ei todellakaan. Suorastaan kauhulla odotin aina sitä hetkeä, kun vauvalla oli taas nälkä. Silmät valui vettä, nännit verta. Usein teki mieli sätkiä ja huutaa. Käytössä oli koko repertuaari helpotuksia: rasvat, kaalinlehdet, rintakumit, katetripussit täytettynä vuorotellen kylmällä ja kuumalla vedellä. Oltiin vielä Kättärillä kun pyysin yhtenä yönä kätilön tarkistamaan imuotteen. Sattui niin paljon että teki mieli itkeä. Imuotteessa ei kuulemma ollut vikaa, mutta poika imi niin kovaa, että jos olisi laittanut suusta seinälle niin olisi jäänyt varmaan siihen kiinni. Nykyään tuo jo naurattaa paljon, silloinkin vähän, mutta ei paljoa lohduttanut.

Nyt, vuotta myöhemmin, kaikesta tuosta avautumisesta huolimatta mulla on jopa vähän haikea olo tämän lopettamisen suhteen. Imetys on ollut minulle yksi luontevimmista läheisyyden muodoista ja poikakin on siitä selvästi nauttinut. Ensimmäisten parin viikon jälkeen koko touhu ei ole ollut enää niin kammottavaa ja on mennyt jopa kivuttomasti. Rasittavien liivinsuojien kanssa jouduin pelaamaan vain muutaman kuukauden ja imetysliivejäkin käytin vain vähän pitempään. Aluksi kriiseilin myös vaatetuksen rajoittumisesta, mutta jossain vaiheessa lopetin senkin. Puin päälle vaikka sen hankalimman mekon jos mieli teki ja menin sitten sen verran sivummalle imettämään, että pystyi vetämään koko helman korviin. Mikä parasta, syötellessä poikaa oli myös pätevä syy rojottaa sohvalla mooonta kertaa päivässä.

Kolikolla on tässäkin tapauksessa kuitenkin se kääntöpuolikin. En tule kaipaamaan pojan allergisuuden takia kohta vuoden jatkunutta viljatonta dieettiäni, joka oli muutaman kuukauden myös maidoton. Enkä sitä, että lapsi huutaa yöt tissin perään ja nykii ja kuolaa raivolla kaula-aukkoani. Oman itsenäisyyden saaminen takaisin on sekin jo ihan tervetullutta vuoden kestäneen jonkinasteisen symbioosin jälkeen.

Projekti on siis vielä vähän kesken, ja neuvoja imetyshetkiin hyvin vahvasti kiintyneen 1-vuotiaan vieroittamiseksi otetaan ilolla vastaan.. :)



I've decided to quit nursing, because our little man refuses to sleep without any milk during the night as well. He keeps both of us up a great deal of time in the night, which makes us very tired and cranky parents during the day. Even though in the beginning the whole nursing thing felt like a nightmare, I've learned to like it and now I even feel a little sad about having to quit. On the other hand then, I can't wait to be able to eat everything I want again (I've had pretty restricted diet because of his allergies) and I don't mind feeling a little more independent again either after a year of symbiosis. 


The project to wean him is still ongoing, and I'm glad if you have any good tips to offer on how to make a very devoted 1-year old to give up on nursing.

Karmeat kaksi päivää

Elävien kirjoissa taas, melkein. Nyt oli meidän isompien vuoro sairastaa ja kunnolla sairastettiinkin sitten. Kutsumattomat vieraat Ykä & Riplu tulivat visiitille ihan pyytämättä ja yllättäen. Kaverukset vetivät jalat alta myös kylässä olleelta siskoltani, mutta säästivät onneksi tämän sulhon, joka saikin sitten juoksuttaa maitohappobakteeria ja vichyä kaupasta. Näky tässä osoitteessa oli eilen kuin Raatteentiellä: joka nurkassa rojotti joku henkitoreissaan. Joko nukahtaneena tai keräilemässä voimia seuraaviin kolmeen askeleeseen vessaa kohti.

Onneksi tauti on ainakin tähän mennessä säästänyt pikkumiehen. Vaikka täytyy kyllä sanoa, että jos sairaan lapsen hoitaminen on rankkaa niin kyllä tämä melkein vie siitäkin voiton. Ei ole totisesti helppoa, kun itseltä on täysin veto pois, mutta (kohta) 1-vuotiaalla on energiaa kuin pienessä kylässä..

The last couple of days have been absolutely awful. Both me and my husband have had the worst stomach flu ever. Luckily our little man has been saved from this (so far). But to be honest, I don't know which is harder: taking care of a sick child or being half dead yourself while the (almost) 1 year old has more energy than a small village..

Ostaako vai eikö ostaa?

Olen seilaillut tällä viikolla vaarallisilla vesillä. Etuovi.comiin on käsi kuin itsestään klikkaillut useampaan otteeseen. Ja niinhän siinä kävi, että satuin bongaamaan kohtuuhintaisen ja -kuntoisen asunnon 3,5 kilometrin päästä työpaikalta ja pari kilsaa kauempana miehen koululta. Nyt matkaa on 10 kilometriä enemmän (ruuhkissa se tuntuu paljolta). Muutaman neliön pienempi tuo kämppä kyllä on kuin tämä nykyinen. Käytännössä kuitenkin samankokoinen, koska nykyisessä kodissamme oleva sen muutaman neliön kokoinen sauna on jäänyt jostain syystä hyvin vähälle käytölle. Plusmiinusnolla tuolta osin siis.

Olisihan se ihanaa, laittaa koti oikeasti omannäköiseksi. Maalailla ja remppailla mielensä mukaan. Ei se kyllä mikään unelmakoti varsinaisesti ole, mutta näillä leveyspiireillä ja näillä tuloilla oikeaa unelmaa on turha haikailla. Ja väliaikainen kotihan se joka tapauksessa olisi. Vuokrat alkavat hipoa niin korkeita pilviä täällä päin, että sillä rahalla lyhtenäisi jo jonkunlaista lainaa tällainenkin ei-niin-varakas huusholli.

Sitten toisaalta. Rakastan nykyistä kotiamme, ja samalta alueelta samanlaista asuntoa ei varmasti toista kertaa tarjota. Ei myöskään samalla siedettävähköllä hinnalla (vaikka se onkin noussut satasella vuodessa, ja se tässä potkikin minut tuota etuoven tarjontaa tutkailemaan). Kyllähän vuokran maksaminen kyrsii, tuntuu melkein kuin syytäisi rahaa sinne jo ennestään tulvivaan Kankkulan kaivoon. Mutta on vuokralaisen elämä myös vapaata ja jollain lailla vastuutontakin. Ei tarvitse huolia yhtiökokouksista, kalliista lumenpudottajista ja tulevista remonteista. Eikä siitä asuntolainasta. Puistattaa oikeastaan koko sana, vaikka kotiinpäinhän se jokainen lyhennyserä olisi. Niin ja tämäkin vielä: entä jos meidän täytyisikin yhtäkkiä muuttaa muualle emmekä saisikaan sitä myytyä.. Kääk!

Mitä sinä tekisit? Liputatko vuokra- vai omistusasumisen puolesta?

Recently I found an apartment to buy. It's located just a couple of kilometers from my work and my husband's school. It's almost the same size as our current home, minus the sauna (which we don't even use, true Finns right?). It's not absolutely perfect, but I know we couldn't afford the perfect one around here. It's good enough. And it would be lovely to be able to renovate the home exactly the way we want. Make it look like us, as much as possible.

But then again, I love our current home. And one thing I know for sure: we won't be offered another one as good an apartment on such affordable(ish) pirce from the same lovely area again (although the rent has gone up hundred euros within the past year which actually made me go browse all the homes for sale-sites..). And it's kind of carefree to rent. And what scares me most is the debt. What if we suddenly had to move somewhere else and we wouldn't be able to sell the apartment? Oh shoot....

What would you do? Do you favor owning or renting?

Hajamielisestä päästä..

.. kärsii koko elämä. Tässä viime aikojen kohellukset:



 - Olin autuaasti unohtanut vaihtaneeni vuoron työkaverin kanssa. Kampean ysiksi sorvin ääreen ja tajuan, että minun olisi pitänyt tulla yhteentoista. Kotiinkaan ei kannata enää ajella takaisin, ei auta kuin mennä kaupungille palloilemaan pariksi tunniksi. Mieluummin olisin ollut poikasen kanssa kotona kun muutenkin tuo yhdessäoloaika on liian lyhyt.

- Kaikki on muutenkin aina hukassa, mutta torstaina lentomatkan jälkeen en enää löytänyt lompakkoa mistään. Soitan jo töihinkin ja siellä tsekataan rouvan kaappi. Ei ole siellä. No niin, jäi varmasti sinne lentokoneeseen. Lohduttaudun köyhyydelläni, mahdollinen löytäjä ei paljon pääse hurvittelemaan. Käyn kuitenkin vielä kertaalleen läpi kaikki kamppeet, ja sieltähän se karkulainen löytyy: meikkipussista. Miten se sinne eksyi, älä kysy.

- Mitä mun pitikään ostaa kotiin? Muistan ehkä puolet. Kirjoitin kyllä kauppalistan, mutta ei se siellä keittiön pöydällä oikein auta mitään. Voinhan tietenkin kotiin mennessä tarkistaa, mitä jäi ostamatta.

- Ai niin, siitähän on jo pari päivää kun meidän huutiksessa myynnissä olleiden kippojen huutoaika loppui. Pitäsköhän siihen voittajaan ottaa yhteyttä?

- Eniten kuitenkin otti päähän tämä: muistin väärin pojun allergiasairaalan vehnäaltistusajan. Tiistaina otin ajanvarauskirjeen käteen oikein varmistaakseni, mihin aikaan torstaina piti mennä. Muuten ihan hyvä, mutta tutkimuksissa olisi pitänyt olla sillä nimenomaisella hetkellä tiistaina. Tottakai niiden puhelinaika oli päättynyt vartti sitten ja uuden ajan saa vain uudella lähetteellä. Ei ne olleet päiväkodissakaan ollenkaan odotelleet, että saamme lopulta vähän selkoa poikasen ruokailuihin... Enkä minä ollut ollenkaan odottanut viljattoman dieetin mahdollista päättymistä.. Ja kaiken lisäksi se käyttämätön aika pitää maksaa. Seuraavana päivänä ei auttanut muu kuin nöyränä soitella ja pahoitella unohdusta. Ihana hoitaja puhelimessa ymmärsi hajamielistä mammaa ja varasi ystävällisesti uuden ajan. Nyt se on ympyröity kalenterista ja puhelimessakin on muistutus. Tällä kerralla me muuten ollaan siellä oikeaan aikaan!


Kiitos hormonit. Toivottavasti saan edes vähän syyttää teitä tästä harvapäisyydestä? Eihän tästä muuten tule mitään, jos moinen säätö on pysyvä olotila. Tähän asti olen pärjännyt (melkein) erinomaisesti muistin varassa. Joskus täyttelin kalenteria kun muutkin tekee niin, mutten koskaan muistanut katsoa mitä olin sinne merkannut. Nyt tilanne alkaa vaatia sen käytön opettelemista.

Hatarasta teipistä kärsii mun taulukollaasit.. :)

 I have been very forgetful lately. Here are some examples:

- I forgot that I had changed shifts with my workmate. I turned up at work at 9 in the morning just to find out that I should have come at 11. Nice. It didn't make sense to go back home anymore, so I had to go wandering around in the city for couple of hours. I'd rather have spent that time home with our son, because that time I get to be with him is so short these days.

- Everything is missing. On thursday after flying to my parent's I realized I can't find my wallet. I called to work but they didn't find it in my locker. Great, I must have left it on the plane. At least the person who finds it can't have a feast because my financial situation is not the best of all, I thought. Then I decided to go through my stuff once more and finally found the lost property from my toiletry bag. Don't ask how did it end up in there.

- What did I have to buy to home? I remember maybe half of the stuff. I did write a shopping list, but it doesn't really help on the kitchen counter. At least I can check what I forgot when I get back home.

- Oops, the selling time of the bowls we had for sale on an internet site expired already two days ago. I guess we should contact the buyer..

- And what annoyed me most was this: I didn't remember the right date of our appointment in the allergy unit. This messed up so many things: they had been waiting in the day care that we'd know more about the little man's diet, and I had been longing for a possible ending of my glutenfree diet. They didn't answer the phone anymore when I realized my mistake so I had to call the next day and hope that they'd understand and give me a new appointment. Usually if you forget to come, the care relationship ends. Luckily the lady who picked up the phone the following day was very understanding and kindly gave me a new appointment. Now I have it circled on my calendar and I also set a reminder on my phone. The next time we'll definitely be there!

Thank you, hormones. I hope I can blame you even a little. Otherwise I'll be screwed, if this is a permanent condition. Before I was fine with just my head but now I'm learning to use a calendar to keep everything under control.

Älä kokeile tätä kotona. Vakuutamme, että tempun aikana kukaan ei loukkaantunut ja stuntpianistin turvallisuudesta piti huolta sankka asiantuntijoiden joukko.

Don't try this at home. We reassure you that no one was hurt during the trick and a generous amount of people were present to ensure the safety of the little stunt pianist.

Viikonloppu on mennyt maakuntamatkaillessa. Torstai-iltana lenneltiin tänne pohjoiseen ja eilen ajeltiin Kuopijoon ja takaisin. Sisko täräytti kihloihin ja eilen pidettiin Savossa pirskeet. Olipahan herkkuja tarjolla, vaikka itse sanonkin ja vaikka en niitä itse edes voinut maistaa jonkun aikaa vielä jatkuvan viljattomuuteni takia. Oli niiden oltava hyviä, niin urakalla me mamman kanssa niitä paakkelsseja ja kakkuja perjantaina väännettiin. Jossain sadannen pullan jälkeen meinasi jo iskeä turnausväsymys. Ohjeen mukaan pullia olisi kyllä pitänyt tulla monta kymmentä vähemmän. Joko me oltiin liian hyviä kohottajia tai liian huonoja mittaajia. No, eivätpähän ainakaan kesken loppuneet ne nisut.

Tänään on sitten vain otettu rennosti. Käytiin aamupäivällä vähän talsimassa keväistä pellonreunaa, pikkumies veti väsyneenä sikeitä rattaissa. Valoisuus on nimittäin tehnyt pojasta aamuvirkun ja kaveri herääkin nykyään jo aamuseitsemältä. Ei ehkä kuulosta pahalta monenkaan pienen lapsen vanhemman mielestä, mutta kun me ollaan totuttu niin hyvälle. Ennen poikanen posotti helposti yhdeksään tai puoli kymmeneenkin. Arkiaamuina tuo aikaisin herääminen on tietenkin ihan hyvä, mutta näin viikonloppuisin me unikeot sitten kinastellaan siitä, kumpi saa jäädä vielä hetkeksi nukkumaan. Tänä aamuna onneksi voitin.

We've been on the move this weekend. First we flew up north to my parent's on Thursday. Yesterday we drove couple hundred kilometers from here to Kuopio and back. My sister got engaged and we had their engagement party there. Parties are always nice, not the least because of all the good food. We spent all day baking on Friday but it  was so worth all the work. Although I have to admit that somewhere between the bun number 100 and 150 I almost felt like giving up. According to the recipe it should have become many less though. Either we were too good at raising them or too bad at measuring the ingredients. Anyhow, at least we didn't run out of them.

After all the activities, today we have just relaxed. In the early afternoon we went on a little walk along the springlike fields and enjoyed the beautiful sunlight, while little man slept happily in his stroller. He was very tired, because due to the increased light in the morning he has started to wake up at seven. Might not sound bad for many of you with little kids, but for us it's hard because earlier he slept easily until nine or even 9.30. Of course it's great that he wakes up early during the week, but on weekends we end up arguing who's turn it is to wake up together with him. Luckily I won this morning and got to catch Z's for a bit longer.

Liikunta: 7

Mahtava kevättalven auringonpaiste sai aikaan ihmeen: tämä naikkonen kiipesi suksien päälle ja lähti miehensä kintereillä puuskuttamaan ladulle. Ilma oli hyvä, mutta kunto melko huono. Onneksi jälkimmäinen asia oli tiedossa jo ennen ladulle lähtöä. Silti on myönnettävä, että kyllä vähän otti koville, kun kasikymppinen mummo sivakoi perinteisellä tyylillä ohi minusta "luisteluhiihtäjästä". Paluumatka oli enimmäkseen alamäkeä ja luistelunikin saattoi jo alkaa muistuttaa luistelua. Enkä edes horjahtanut kuin ehkä kerran kilometrillä. Ja katkaisin sauvan, mutta sovitaan, että se johtui vain omien muskelien tuottaman voiman aliarvioimisesta.

Suurin syy siihen, etten ole viime vuosina liiemmin latuja kuluttanut, löytyy koululiikunnasta. Pakon edessä koulun kisojen häpeäpilkkuna latuja kiertäessäni opin suorastaan vihaamaan tuota lajia. Muutenkaan muistoni koulun liikkatunneista eivät ole sieltä mukavimmasta päästä. Pienen alakoululaisen itsetuntoon jäi lovi pitkäksi aikaa, kun tulin aina valituksi viimeisenä huutoäänestyksissä. Joskus aiheesta nousi melkein tappelu: Elli oli meillä viimeksi, teidän vuoro ottaa se nyt. Erilaisissa testeissä tulokset olivat prosentteja. Tulostasi vastaava prosenttiluku kertoi sen, kuinka moni ikäisistäsi on keskimäärin sinua huonompia. Oli todella ylpeä olo raapustaa lappunsa täyteen jotain yhtätoista ja yhdeksää.

Itse tajusin vasta lukioikäisenä, että liikuntakin voi olla mukavaa. (En kylläkään siellä lukion oppitunnilla, jossa opettaja painoi selkääni väkisin alaspäin venytellessäni ja huusi koko luokalle, ettette voi koskaan synnyttää, jos ette kestä kipua.) Paljon armollisempi meininki oli siellä ohjatussa jumpassa, jossa kävimme kaverini kanssa. Kukaan ei mitannut suoritustani tai rankannut minua mitenkään. Jos askelet meni metsään, ei silläkään ollut väliä. Sen kun jatkoi sitten, kun sai taas rytmistä kiinni. Myöhemmin ihastuin pilatekseen, kahvakuulaan, stepiin ja vaikka mihin. Mutta jos kaverini eivät silloin olisi raahanneet minua mukanaan jumppaan, en tiedä olisinko löytänyt koskaan sitä omaa juttuani.

Mielestäni koulun liikunnanopetus on yleensäkin ottaen täysin metsässä. Varsinkin, kun lasten lihavuus lisääntyy jatkuvasti, en ymmärrä miksi liikuntatunneilla keskitytään karsimaan huippu-urheilijat taviksista. Eikö olisi paljon hyödyllisempää opettaa lapsille liikunnan iloa: tutustuttaa heitä erilaisiin lajeihin, ilman mitään vertailua tai kellottamista. Jokainen saisi etsiä itselleen mieluista lajia, jonka kautta ehkä useampi omaksuisi liikunnallisen elämäntavan. Ehkä jopa loppuelämäkseen! Jos minulta kysytään, liikunnasta ei pitäisi edes antaa arvosanaa.

Kyllähän tämä nykyinenkin systeemi varmasti sopii niille lenkkarit jalassa syntyneille atleeteille, mutta on meitä muitakin. Meitä, jotka emme saa sormia lattiaan tai joiden aivot eivät taivu käskyttämään jalkoja juoksemaan ja kuljettamaan palloa yhtä aikaa. Ja kun päähän on iskostunut riittävän syvälle, että on surkea, ei varmasti halua enää edes yrittää opetellakaan.

Millaisia kokemuksia teillä on koululiikunnasta? Tahtoo tietää!

A miracle happened today: I went cross country skiing with my husband - and actually liked it! The weather was awesome and for the most part my skiing went okay. If you don't count the 80-something years old lady who passed me, or the broken stick..

The main reason for not liking that sport is the school sports. I was not the athlete of the class and mostly the sports classes were a nightmare for me. Luckily I discovered the joy of exercising later in life, but I really think they should change the way they teach sports at school. Instead of concentrating on separating the top sportsmen (and women) from the ordinary people, I think they should try to help everyone find the joy of exercising. Encourage the kids to find their thing. Maybe that way they would adopt a sporty lifestyle for the rest of their lives!