Liikunta: 7

Mahtava kevättalven auringonpaiste sai aikaan ihmeen: tämä naikkonen kiipesi suksien päälle ja lähti miehensä kintereillä puuskuttamaan ladulle. Ilma oli hyvä, mutta kunto melko huono. Onneksi jälkimmäinen asia oli tiedossa jo ennen ladulle lähtöä. Silti on myönnettävä, että kyllä vähän otti koville, kun kasikymppinen mummo sivakoi perinteisellä tyylillä ohi minusta "luisteluhiihtäjästä". Paluumatka oli enimmäkseen alamäkeä ja luistelunikin saattoi jo alkaa muistuttaa luistelua. Enkä edes horjahtanut kuin ehkä kerran kilometrillä. Ja katkaisin sauvan, mutta sovitaan, että se johtui vain omien muskelien tuottaman voiman aliarvioimisesta.

Suurin syy siihen, etten ole viime vuosina liiemmin latuja kuluttanut, löytyy koululiikunnasta. Pakon edessä koulun kisojen häpeäpilkkuna latuja kiertäessäni opin suorastaan vihaamaan tuota lajia. Muutenkaan muistoni koulun liikkatunneista eivät ole sieltä mukavimmasta päästä. Pienen alakoululaisen itsetuntoon jäi lovi pitkäksi aikaa, kun tulin aina valituksi viimeisenä huutoäänestyksissä. Joskus aiheesta nousi melkein tappelu: Elli oli meillä viimeksi, teidän vuoro ottaa se nyt. Erilaisissa testeissä tulokset olivat prosentteja. Tulostasi vastaava prosenttiluku kertoi sen, kuinka moni ikäisistäsi on keskimäärin sinua huonompia. Oli todella ylpeä olo raapustaa lappunsa täyteen jotain yhtätoista ja yhdeksää.

Itse tajusin vasta lukioikäisenä, että liikuntakin voi olla mukavaa. (En kylläkään siellä lukion oppitunnilla, jossa opettaja painoi selkääni väkisin alaspäin venytellessäni ja huusi koko luokalle, ettette voi koskaan synnyttää, jos ette kestä kipua.) Paljon armollisempi meininki oli siellä ohjatussa jumpassa, jossa kävimme kaverini kanssa. Kukaan ei mitannut suoritustani tai rankannut minua mitenkään. Jos askelet meni metsään, ei silläkään ollut väliä. Sen kun jatkoi sitten, kun sai taas rytmistä kiinni. Myöhemmin ihastuin pilatekseen, kahvakuulaan, stepiin ja vaikka mihin. Mutta jos kaverini eivät silloin olisi raahanneet minua mukanaan jumppaan, en tiedä olisinko löytänyt koskaan sitä omaa juttuani.

Mielestäni koulun liikunnanopetus on yleensäkin ottaen täysin metsässä. Varsinkin, kun lasten lihavuus lisääntyy jatkuvasti, en ymmärrä miksi liikuntatunneilla keskitytään karsimaan huippu-urheilijat taviksista. Eikö olisi paljon hyödyllisempää opettaa lapsille liikunnan iloa: tutustuttaa heitä erilaisiin lajeihin, ilman mitään vertailua tai kellottamista. Jokainen saisi etsiä itselleen mieluista lajia, jonka kautta ehkä useampi omaksuisi liikunnallisen elämäntavan. Ehkä jopa loppuelämäkseen! Jos minulta kysytään, liikunnasta ei pitäisi edes antaa arvosanaa.

Kyllähän tämä nykyinenkin systeemi varmasti sopii niille lenkkarit jalassa syntyneille atleeteille, mutta on meitä muitakin. Meitä, jotka emme saa sormia lattiaan tai joiden aivot eivät taivu käskyttämään jalkoja juoksemaan ja kuljettamaan palloa yhtä aikaa. Ja kun päähän on iskostunut riittävän syvälle, että on surkea, ei varmasti halua enää edes yrittää opetellakaan.

Millaisia kokemuksia teillä on koululiikunnasta? Tahtoo tietää!

A miracle happened today: I went cross country skiing with my husband - and actually liked it! The weather was awesome and for the most part my skiing went okay. If you don't count the 80-something years old lady who passed me, or the broken stick..

The main reason for not liking that sport is the school sports. I was not the athlete of the class and mostly the sports classes were a nightmare for me. Luckily I discovered the joy of exercising later in life, but I really think they should change the way they teach sports at school. Instead of concentrating on separating the top sportsmen (and women) from the ordinary people, I think they should try to help everyone find the joy of exercising. Encourage the kids to find their thing. Maybe that way they would adopt a sporty lifestyle for the rest of their lives!