5.5.12

Oman elämäni Aku Ankka




Parin päivän takaisessa Metrossa oli suorassa lähetyksessä tässä taannoin pyllähtäneen uutisankkuri Kirsi Alm-Siiran lausahdus: "Olen oman elämäni Aku Ankka. Mieheni Kalle sanookin usein, että kanssani elämä ei ainakaan ole tylsää." Voin niin samaistua noihin sanoihin ja uskon, että miekkonen allekirjoittaa myös. Olen tosiaan yhden sortin Aku. Epäonninen koheltaja, jolle sattuu ja tapahtuu jatkuvasti. 

Vai mitäs sanotte tästä: olin eilen hakemassa poikasta hoidosta. Annoin autonavaimet pojalle käteen, että saisin hänet keskittymään niihin hetkeksi ja voisin äkkiä sujauttaa turvaistuimen vyöt kiinni. Yleensä sujauttaminen on kyllä ihan väärä sana kuvaamaan tuota tapahtumaa.. Tähän asti kaikki meni hyvin, mutta sitten onni kääntyi. Ajatuksissani löin autonoven kiinni ja sillä samalla sekunnilla tiesin, että se oli virhe. Meidän kosla on nähkääs vähän turhan oma-aloitteinen, se lukitsee välillä itse itsensä. Niinhän siinä nytkin kävi. Ja avaimet olivat tietenkin edelleen pojan vieressä takapenkillä.

Otin käyttöön kaikki eleet ja ilmeet mitä keksin, kun yritin saada (niin, 1-vuotiasta..) ottamaan avaimet käteensä ja avaamaan ovet. Ei onnistunut, ylläri. Onneksi en ollut missään 300 kilometrin päässä kotoa ja mieskin oli lähimailla, joten pystyin vaihtamaan suunnitelmaan B. Hoitajien puhelin nolona lainaan, soitto miekkoselle ja sitten pikavauhtia takaisin auton luo odottelemaan vara-avainlähettiä.

Ei ole taas hetkeen kymmenminuuttinen tuntunut yhtä pitkältä, kuin siinä miestä odotellessa. Yritin pelleillä ja jutella lasin läpi pojalle, jolla ei oikein meinannut riittää huumorintaju tai kärsivällisyys. Aina kun muita vanhempia saapui lapsiaan hakemaan, naputtelin siinä muina naisina auton kattoa ihan kuin olisi ollut homma täysin hanskassa. Tässä ihan muuten vaan hengailen päiväkodin pihassa perjantai-iltapäivällä kello neljä, juunou. Eihän teillä muillakaan mitään järkevämpää tekemistä ole? Lopulta mies pinkoi paikalle, saatiin ovet auki ja konkkaronkka vihdoin kotiin.

Toinen samaan akuankkailukategoriaan uppoava tarina on se, kun tiirikoin viime viikolla rautasahalla alavaraston munalukon auki. Renkaat oli saatava vaihdettua, eikä varaston avainta yhtäkkiä ollutkaan enää missään. Kyllä siinä sahaillessa kävi mielessä, että voisi kai tämänkin helpommin hoitaa. Mutta pääasia, että renkaat on vaihdettu, niinhän?

6 kommenttia:

  1. Voih! Vähän hymyilytti se sahailu ja tuon päiväkotiasian kanssa tunnen suurta empatiaa ja sympatiaa. Onneksi oli onni mukana!

    Mullekin sattuu ja tapahtuu. Aku Ankka tulee mieleen, kun astuin haravan päälle ja se ponkaisi päähäni. Tsih.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tosiaan oli onni matkassa! Pelkäsin että noin käy talvella ja olen jossain kaukana ja pojalle ehtii tulla nälkä ja kylmä ennen kuin kukaan ehtii avuksi. Hyvä että olin silloin vähän skarpimpi.

      Heh, voihan harava :D Akun legendaarista liukastumista banaaninkuoreen odotellessa..

      Poista
  2. Anonyymi5/5/12 19:17

    Voi ei!! Itsehän olisin mennyt ihan paniikkiin... Meillä kun on vielä tummennetut takalasit, joista kyllä näkee ulos, mutten itse olisi nähnyt lapset kasvoja ollenkaan! Onneksi oli apu nopeasti saatavilla :)

    -Kukkis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myönnetään, että kyllä mäkin olin hetken vähän paniikissa kun poika itki kauhuissaan kun tulin takasin autolle miehelle soittamisen jälkeen.. Mut kyllä se siitä onneks pian rauhoittu kun juttelin sille.:) Jos apu ois ollut kauempana niin sit mun olo olis ollut varmasti paljon pahempi.

      Poista
  3. Anonyymi5/5/12 19:25

    Voi Elli, sä saat nuo tilanteet kuulostamaan siltä, kuin niissä olisi jotain hauskaa ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan tää loppujen lopuks aika koominen juttu. Miten joku voikin koheltaa näin paljon :D

      Poista

Kaikki kommentit ilahduttaa kovasti :) // I love reading your comments!