Oman elämäni Aku Ankka

Parin päivän takaisessa Metrossa oli suorassa lähetyksessä tässä taannoin pyllähtäneen uutisankkuri Kirsi Alm-Siiran lausahdus: "Olen oman elämäni Aku Ankka. Mieheni Kalle sanookin usein, että kanssani elämä ei ainakaan ole tylsää." Voin niin samaistua noihin sanoihin ja uskon, että miekkonen allekirjoittaa myös. Olen tosiaan yhden sortin Aku. Epäonninen koheltaja, jolle sattuu ja tapahtuu jatkuvasti. 

Vai mitäs sanotte tästä: olin eilen hakemassa poikasta hoidosta. Annoin autonavaimet pojalle käteen, että saisin hänet keskittymään niihin hetkeksi ja voisin äkkiä sujauttaa turvaistuimen vyöt kiinni. Yleensä sujauttaminen on kyllä ihan väärä sana kuvaamaan tuota tapahtumaa.. Tähän asti kaikki meni hyvin, mutta sitten onni kääntyi. Ajatuksissani löin autonoven kiinni ja sillä samalla sekunnilla tiesin, että se oli virhe. Meidän kosla on nähkääs vähän turhan oma-aloitteinen, se lukitsee välillä itse itsensä. Niinhän siinä nytkin kävi. Ja avaimet olivat tietenkin edelleen pojan vieressä takapenkillä.

Otin käyttöön kaikki eleet ja ilmeet mitä keksin, kun yritin saada (niin, 1-vuotiasta..) ottamaan avaimet käteensä ja avaamaan ovet. Ei onnistunut, ylläri. Onneksi en ollut missään 300 kilometrin päässä kotoa ja mieskin oli lähimailla, joten pystyin vaihtamaan suunnitelmaan B. Hoitajien puhelin nolona lainaan, soitto miekkoselle ja sitten pikavauhtia takaisin auton luo odottelemaan vara-avainlähettiä.

Ei ole taas hetkeen kymmenminuuttinen tuntunut yhtä pitkältä, kuin siinä miestä odotellessa. Yritin pelleillä ja jutella lasin läpi pojalle, jolla ei oikein meinannut riittää huumorintaju tai kärsivällisyys. Aina kun muita vanhempia saapui lapsiaan hakemaan, naputtelin siinä muina naisina auton kattoa ihan kuin olisi ollut homma täysin hanskassa. Tässä ihan muuten vaan hengailen päiväkodin pihassa perjantai-iltapäivällä kello neljä, juunou. Eihän teillä muillakaan mitään järkevämpää tekemistä ole? Lopulta mies pinkoi paikalle, saatiin ovet auki ja konkkaronkka vihdoin kotiin.

Toinen samaan akuankkailukategoriaan uppoava tarina on se, kun tiirikoin viime viikolla rautasahalla alavaraston munalukon auki. Renkaat oli saatava vaihdettua, eikä varaston avainta yhtäkkiä ollutkaan enää missään. Kyllä siinä sahaillessa kävi mielessä, että voisi kai tämänkin helpommin hoitaa. Mutta pääasia, että renkaat on vaihdettu, niinhän?