Tahtoo talon

Kuvat Contemporist - Images via Contemporist

- Haifa House by Pitsou Kedem Architects

Täytyy nyt ihan kehua itseään: oon kuulkaas niin kiva kaveri (vaimo), koska mun unelmat on aina niin hirveen vaatimattomia. Yks tuollanen talo? Kyllä ja kiitos! No ehkä ihan himppasen verran pienempi kelpais. Mutta muuten: valkoinen, simppeli, valtavat ikkunat, korkeat huoneet, paljon tilaa (siivooja). Mikä jottei! Juu ja toki tuo uima-allas kävis kans, mutta se ei ehkä oikeen enää passais mihinkään Pihtiputaalle tai Kouvolaan. Eli sitten vielä muutto jonnekin lämpimään, kengurumaa esimerkiksi kuulostas hyvältä. Niin että miten on, pistetäänkö pakettiin?

[Mun mielestä ne haaveet on melkeinpä parhaita, jotka ei voi koskaan toteutua. Voi vetää kaiken surutta ihan överiksi.]

I guess I have to praise myself a bit. You see, I make such a good wife because my dreams are always  so very modest. A house like that? Yes, please! Okay, maybe it wouldn't have to be just as big as that and it'd still do. But otherwise: white, simple, huge windows, high ceilings, a lot of space (a cleaner). Why not! Oh and I wouldn't mind the pool either. But then it wouldn't suit any small Finnish town anymore. So one more wish, we'd move to somewhere far south, the kangaroo land would sound awesome. What do you think, do we have a deal?

[I think those kind of dreams, that you know will never come true, are almost the best. You can just carelessly make the whole thing go way over the top.]

Tutista asiaa

Välillä tämä täällä kirjoitteleva äiti-ihminen on suorastaan mestari siinä lajissa, jossa syyllistytään riittämättömyyden tunteeseen erinäisiä vauvan hoito-oppaita lukiessa, unohtamatta tietenkään näitä rakastettavan ihania ja kannustavia vauvapalstoja. Joihin mulla on kylläkin tätä nykyä eräänlainen porttikielto, rakkaan mieheni toimesta. Kyllästyi kuulemma siihen, kun keskellä yötä menin lukemaan lastenruokakeskusteluja ja unet olikin sitten siinä. Tai niihin outoihin diagnooseihin, joita olin jo ehtinyt lapsellemme antaa niin monta, että mies keksi niistä kokonaisen laulun, jota se sitten rallatteli päivät pitkät heiluttaen samalla poikasen käsiä..

Tuttipaketin mukana tullutta käyttöohjetta (kyllä, sellaisiakin näemmä kirjoitetaan) lukiessani en kuitenkaan osannut syyllistyä sitten pätkääkään ja hyvä niin. Enemmänkin huvitti. Jaa mikäkö? No, tässä teille parhaat palat:

"Tutki huolellisesti huvitutti ennen jokaista käyttökertaa, erityisesti, kun lapsella on hampaita. Vedä huvituttia kaikkiin suuntiin. Tarkista huvitutin hyvä kunto myös vetämällä sitä äärirajoille nähdäksesi irtoaako tutti"

"Ennen jokaista käyttökertaa pidä hyvän hygienian vuoksi huvitutti upotettuna kiehuvassa vedessä 5 minuutin ajan, anna sen viilentyä ja purista mahdollisesti tutin sisään jäänyt vesi ulos. Puhdista ennen ja heti jokaisen käytön jälkeen."

Käsi sydämelle arvon äidit, onko tullut venytettyä ja vanutettua ja keitettyä ihan joka kerta? Tottakai on tärkeää, että tutti on turvallinen ja puhdas, mutta silti. Hei haloo. Jos olisi oikeen noheva/tunnollinen, niin ei sitä varmaan ehtisi mitään muuta tekemäänkään, kuin toteuttamaan kaikki ne mahdolliset ja mahdottomatkin varotoimet, mitä käsketään tekemään kaikessa lapsiin vähänkään liittyvässä. Tottakai tässä on taustalla yrityksen vastuut sun muut hienoudet, mutta en mä siltikään ihan ymmärrä.

Olen niin samaa mieltä sen jonkun viisaan kanssa, joka sanoi, että nykyään ollaan lasten suhteen ihan liian varovaisia. Ja steriilejä. Ja mitähän muutakin vielä.. Mitä sinä olet mieltä?

(Ei tänne koskaan mitään kommenttitulvaa ole tullut, mutta välillä mä sillä ajatuksella leikin. Että mitä jos tämä teksti nyt saakin vihaiset anonyymimammat, joiden koti tuoksuu ulos asti desinfiointiaineelta ja joilla on itselläkin konttauskypärä vaikka meteoriittien varalta, avaamaan sanaisen arkkunsa ja lyttäämään mun vastuuttomat kasvatusajatukset. Katsotaan, käykö tällä kertaa flaksi)

Sometimes I feel like I am not good enough as a mum, while reading all the child care guides and particularly those sweet and supportive places called parenting forums in the internet. Although my husband told me I'm not allowed to go there anymore. I think he got sick of my sleepless nights after reading the baby food conversations. Or the endless list of random diagnoses for our baby I was so sure about, without any reason. He thought it was so funny that he actually made his own silly song of them and sang it waving our son's hands at the same time..

Reading the instructions that came together with a pack of pacifiers didn't make me feel inadequate at all though. I found the instructions rather hilarious instead. Want to know why? Well, read these clips and find out:

"Inspect carefully before each use, especially when the child has teeth. Pull the soother in all directions."

"For good hygiene, before each use, keep pacifier immersed in boiling water for 5 minutes. Clean before and immediately after each use."

Moment of truth, all fellow mums: have you done all that pulling, inspecting and boiling before each and every use? I mean really, give me a break. Of course it is important that the pacifier is safe and clean, but that just goes way over the top if you ask me. If I'd make sure and inspect every little thing we are told to do regarding the stuff for kids, I think I wouldn't have to worry about how to spend my days. Naturally all that text has something to do with the responsibility of the manufacturer and all that, but still.. I totally agree with the wise person, who once said that people are overprotective and too careful with everything that's related to their kids these days. What do you think?

Lisää kortteja

Askarteluinnostus jatkui eilenkin, tosin homma meni yötöiden puolelle. Joka paikkaan ehtivä, kaikkiruokainen pikkumies ja askartelu ei jostain kumman syystä oikein sovi yhteen. Odottelin siis suosiolla siihen asti, että tuo rakas riiviö oli nukahtanut ja jatkoin vasta sitten korttitehtailua.

Ei kaikki kyllä ihan suunnitelmien mukaan mennyt. Johtuiko se sitten tuosta myöhäisestä ajankohdasta vai vain taitamattomuudesta, vaikea sanoa. Osansa sopassa oli varmasti molemmilla. Yhteen korttiin piti esimerkiksi tulla jouluinen kilikello. Lopputulos ei oikein vakuuttanut itseänikään, joten päätin kysäistä veljeltä mielipidettä. "No joo, eniten tuo näyttää rusettipäiseltä naiselta, jolla on huonosti istuva mekko ja helman alta roikkuu jotain epämääräistä". Ookoo. Voitte arvata, ettei tuo taidonnäyte ainakaan pääse postin kuljetettavaksi.

Toinenkaan vähän monimutkaisempi versio ei näyttänyt lopulta miltään kovin tunnistettavalta asialta. Päätinkin vakaasti pitäytyä vain noissa yksinkertaisissa malleissa. Muuten olen kyllä tyytyväinen, mutta tuo pienempi enkeli näyttää ainakin kaukaa katsottuna siltä, kuin sillä olisi päässään keltainen työmaakypärä.. Tai sitten mä olen taas vain ylikriittinen omia tuotoksiani kohtaan.:)

My drive to make Christmas cards continued yesterday, although I had to make them in a night shift. Very quick little man who eats just about anything he gets his hand on and crafts aren't particularly a very good combination. That's why I decided to wait until he's gone to sleep and start working on the cards after that.

Everything didn't quite turn out to look the way I planned though. One of them was supposed to be a jingle bell but I wasn't very impressed when I finished it. I asked my brother his opinion and he said: "Well, that looks mostly like a lady wearing a bowtie and an unflattering dress, something weird hanging underneath her hem." Okay. For sure that one doesn't get delivered to anyone. I guess I learned something from that as I didn't try to make anything too complicated anymore and sticked with the more simple designs..:)

Joulukorttitehtaalta päivää

Eipä ollut edes montaa ideaa päässä, kun suuntasin tänään kaupuntiin korttitarpeita ostamaan. (Olin myös unohtanut, miten kylmästi Oulussa tuulee. Nyt muistan taas.) Mukaan tarttui sekalainen valikoima matskua, jonka värimaailma on *krhm* hyvinkin yllätyksellinen minut tuntien. Sitten jostain iskikin inspis ja jo kotimatkalla päässäni surisi vimmatusti ideakone.

Niinpä täällä on tänään viuhuneet sakset ja liimapuikko. Ja mun kädet, kun olen joka toinen minuutti ottanut kopin uhkarohkeasta pikkumiehestä, joka lievästi sanottuna yliarvioi omat taitonsa ja aliarvioi eri paikkojen etäisyydet. Ei noista korteista ehkä niitä perinteisimpiä versioita muodostunut, mutta tuli jotain sellaista, mitä olin toivonutkin!

I didn't have too many ideas in my mind, when I headed to Oulu to buy some materials for Christmas cards. I ended up randomly choosing some different kinds of stuff and the color scheme looks somewhat *ahem* familiar. And suddenly, already on the way back home, my head was full of cool ideas.

This means, that today I've done a lot of cutting and gluing. And also catching, the little man of course. He's so reckless, overestimates his own skills and underestimates distances between places. Talking about those cards again, they may not look very traditional, but they are exactly how I wanted them to be!

Huhhahhei

Mun vanhemmat ottivat ja starttasivat tänään kohti niitä leveyspiirejä, joissa varpaat voi tulla märkää rantahiekkaa tummemmiksi. Se taas tiesi sitä, että me oleillaan poikasen kanssa jälleen viikon verran täällä Oulun seutuvilla, tällä kertaa mörönsyöttinä ja pitämässä veljmiehet ruuassa ja irti toisistaan.

Sanotaanko nyt näin, että lähdöt ei oo koskaan ollut mun vahvoja puolia. Lukekaa, niin tiedätte miksi. Paitsi tänään matkassa oli kyllä pari odottamatontakin mutkaa..

- kello soi ihmisten aikaan, mutta kuorsaan onnellisesti yhden arvokkaan tunnin valmistatumisajasta

- seuraavat pari tuntia menee siihen, kun ravaan ympäri kotia ja keräilen kampetta kasaan hyvin epäloogisessa järjestyksessä (lue: järjestelmälliseltä tähän olisi mennyt n. 20 min)

- ongelma: mulla ei ole käteistä bussiin

- pihin ratkaisu: koska otolle ja teboilille on yhtä pitkä matka, kerään kasaan kaikki komeroiden perukoilla olevat pullot, ja palautan ne pikavauhtia huoltsikalle

- saldo: 3,15 €, riittää mainiosti. Eipähän tuhraannu ne 17,50 johonkin turhaan, mitä noston jälkeen olisi jäänyt lompakkoon pyörimään

- taas pikaravia vaunujen kanssa kotiin, laukku kantokahvoista selkään (Mikset ottanu rinkkaa, kun sulla sellanen on? Älä edes kysy), toinen laukku olalle ja poika syliin

- olen jo kotiovea avaessa ihan hiessä ja sitten kuuluu huuto: "Hei! Ei saa tulla! Odota kolme minuuttia!" ARGH, mitä nyt. Mikä todennäköisyys sillekin on, että käytävän lattia on just sillä nimenomaisella hetkellä vahattu, kun tällä mun vaivoin korkkarien varaan (pisteet kenkävalinnasta) kasaamalla kuljetuksella on tasan 5 minuuttia aikaa ehtiä pysäkille?

- epätoivoinen katse kelloon. "Mun on pakko mennä bussiin!" "Kolme minuuttia!"

- puntaroin vaihtoehtoja noin minuutin ja huutelen välillä lupaa liikkua, ilman vastausta -> päätös: paskat nyt tästä vahasta, mun on mentävä.

- koikkelehdin mahdollisimman vähillä askelilla hissiin, alhaalla mua on vastassa närkästynyt siivooja, joka näyttää vähän heltyvän, kun tulen näkyviin kaikkine tavaroineni ja pyytelen kovasti anteeksi.

[Eikö tästä vois tehdä vaikka perinteen, taloyhtiön avenue of stars? Jokaisen vahauksen yhteydessä joku kelpo asukas saisi jalanjälkensä vahaan? No aivan varmasti.]

- seuraa jotain juoksuntapaista epätoivoista askellusta ja ehdin kuin ehdinkin bussiin. HUH.

Tätä kaikkea seurasi vielä pari muutakin selkkausta, mutta niistä sais kirjotettua vielä toisenkin samanmoisen tarinan ja aattelin jättää sen nyt toiseen kertaan. Ihme kyllä, perillä ollaan ja luultavasti kaikki tavaratkin on pysyneet kelkassa.

Translation very very briefly: I'm not the most organized person on the planet. Today I had to get to the airport because I'm staying at my parent's again, during their vacation. You can just guess what a mess I made when I had to make it there by bus, carrying alone a huge luggage on my back (Why oh why didn't you take the backpack as you have one!? Don't ask) plus the little man and a smaller bag. On high heels.

Well, let's just say that luckily I was able to get to the plane on time and now I'm safely at my destination, hopefully with all the stuff that I had when I left home. But there has certainly been some easier days in my life.

Dear Monday

Originally from here

Miten mammalomalaisenkin maanantain fiilikset voi olla kiteytettynä tässä? Maanantai on vaan niin maanantai, vaikka kaikki muut päivät muistuttaisi toisiaan. Mutta sitten tää vasta totta onkin, kun palajan sorvin ääreen..

How come I feel like this on a Monday, even though I'm on my maternity leave? Monday is just so Monday, no matter how much alike all the other days would be. But when I go back to work, oh how true this text will be then..

Takkirakkaus

Kuvanlaatu, tiedän.. Sori. - Picture quality, I know.. Sorry.

Marraskuu on tähän mennessä ollut säiden puolesta ihan huippuihana, ainakin verrattuna edellisvuosien pimeyteen ja sateeseen. Mutta kyllä asia on ollut niin, että mä olen ehtinyt kaivata pakkasia. En ole malttanut odottaa, että pääsen käyttämään mun talvitakkia. Olen käyttänyt sitä jo kaksi tai kolme talvea, eikä mun tunteet tuota pusakkaa kohtaan ole vielä osoittaneet yhtään laimenemisen merkkejä! Pussitakin uumeniin on niin ihana hukuttautua, ja tuo helma nieli mukisematta jopa toisenkin asukkaan viime talvena. Takki itsessään ei ole mikään älyttömän paksu, mutta sen alle voi huoletta lisätä vaikka kolme vaatekertaa jos vain treenatun hauikseni kohta antaa myöten. Lisää siis näitä pikkupakkasia kiitos, niin pääsen huitelemaan kylillä lämpimästi juuttikankaaseen verhoiltuna!

Onko teillä jotain ikisuosikkivaatteita, joita ei malttaisi jättää kaappiin ollenkaan?

This fall has been unusually warm and sunny here in Finland and it has been a wonderful change to the darkness and rain we normally have this time of year. But I have missed frost though because I have been dying to be able to wear my winter jacket. I have had it for several winters already, and still I love it very much! It's so cool to drown inside that oversized jacket, and that beauty even hid my baby bump very well last winter. Send us more frost please, so I can keep on wearing that lovely piece of clothing!

Do you have any long time favorite clothes that you'd like to wear all the time?

Kikkailua

Joku on ehkä jo huomannutkin, että mööpelille on ilmestynyt oma favicon. Sain eilen jonkun ihmeen inspiraation ja aloin väkertää Paintilla (tasokasta, eikös?) kymmeniä erilaisia kuvioita. Ensin sain idean tuosta meidän eteisen lampusta ja tein pallonauhoja, jotka näyttivätkin tosi kivoilta tuonkokoisina. No, eihän nuo pikkupallerot tietenkään enää mihinkään näkyneet, kun pienensin kuvan tulevaan kokoonsa. Siispä toteutukseen idea B, joista yhden päädyinkin sitten valitsemaan.

(mulla oli myös ongelma, joka on nyt ratkaistu ja siihen oli tietenkin taas maailman yksinkertasin ratkaisu)

I figured out very rational way to spend my free time yesterday: I randomly got the idea of making my own favicon so I played with Paint (very qualified, eh?) and made dozens of different patterns. First I got inspired of the yellow light in our hall and made lines of small dots. They turned out to look very nice, but when I resized them to icons, you couldn't see all the little details anymore. It was time to put idea B into practice, and I ended up choosing one of them to be mööpeli's icon.

(I had one problem which is now solved, and there was once again a really simple solution to it, and I just couldn't figure it out)

Missä välissä?

Missä välissä meidän pikkupötkylä nousi tuolta lattianrajasta makoilemasta, ja seisoo nyt muka niin lunkisti ja ison miehen elkein tuossa sohvaa vasten? Ja kiipeää seisomaan kaikkialle muuallekin. Ja kaatuu. Ja kiipeää. Ja kaatuu..

Time seems to fly by. Wasn't it yesterday when our little man was just lying calmly on the carpet, and now he's standing there against the couch and being oh-so-cool! And he climbs up to stand against everything else as well. And falls. And gets up again. And falls..

Missä välissä tuo rakkauspakkaus meni kasvattamaan niin pitkät hiukset, ettei ne enää jaksa kihartua edes kylvyn jälkeen? Nyt se tuossa pitkät kutrit suorana pelleilee kameralle ja pureskelee antaumuksella äitin vanhoja helmiä.

And it must not have been long ago when his short hair still got curled up, and now it's grown too much to do so even after bath.

Vieroitusoireita

Onpa ollut orpo olo viime päivinä. Minä kun joskus luulin, että siinä on jo ihan tarpeeksi, kun on koukussa kännykkään ja tietokoneeseen. Ei näytä riittävän enää nuo kaksi, vaan nyt olen kai myös kamerariippuvainen, vaikkei mulla edes ole mitään kisakireää eeooässää vaan ihan tavallinen pikkupokkari. Sormet syyhyää jatkuvasti kameran kimppuun ja harva se hetki huomaa jotain kuvaamisen arvoista. Koska kuitenkin jätin viime viikolla muistikorttini äippäseni pikkuläppärin syövereihin, niin ei paljon kuvata.

Kyllä mä olen jo pitempään tykännyt kuvata, mutta ennen bloggailun aloittamista kamera unohtui tosi monesti viikoiksi hyllylle pölyttymään. Eikä tavallista arkea varsinkaan tullut kuvattua juuri koskaan. Valokuvausinnon löytyminen uudelleen onkin ollut yksi mukavimmista jutuista tähän blogin pitämiseen liittyen.

Muistikorttivajeesta johtuen te arvon lukijat saatte viikon verran katsella vanhoja räpsäisyjäni, joista osa on saattanut jopa jo esiintyäkin tässä lokissa. Pardon me, te alusta asti mukana roikkuneet, ja olkaa hyvä te, kenen silmille nämä ovat aivan uutta katseltavaa. Saatanpa laittaa välillä myös miekkosen puhelimella otettuja kuvia, mutta luultavasti vähemmänlaisesti. Niiden laatu kun on mitä on jopa minun silmään, joka en todellakaan huomaa eroa esimerkiksi suoraan Bloggerilla tai jonkun muun palvelimen kautta ladattujen kuvien välillä. Tätäkin nimittäin joku bloggaaja joskus pahoitteli, että nuo kuvat on nyt niin huonoja kun jouduin suoraan Bloggerilla lataamaan. No, saat anteeksi, mutta en mä ainakaan edes olisi tajunnut mitään jos et olisi sanonut. Enkä totta puhuen huomaa vieläkään, vaikka sanoit. Tai sitten olen taas vaan puusilmä.

Taas lähti rönsyilemään. Pointti oli kyllä kirjoittaa myös pienimuotoinen kannanotto. Nimittäin vaikka kuvat ovatkin olennainen osa blogeja ja tottakai hyviä kuvia on hieno katsella, niin ei kaikkien kuvien tarvitse mielestäni olla mitään ammattilaistasoa. Tai välttämättä edes hyvää harrastelijatasoa, ja silti blogi voi olla hyvä. Kunhan nyt asettelu ei ole ihan päin hanuria tai sormi linssin edessä tai kuvat vaikkapa niin tummia, ettei niistä ota erkkikään selkoa, niin mulle ainakin kelpaa. Ei sillä ettenkö minäkin haluaisi kehittyä valokuvaajana tai saada joskus oikeasti hyvää kameraa. Sitä mä vaan, että oisko pahitteeksi laskea sitä rimaa ihan hitusen.. Ettei se haittaisi, jos vaikka marraskuussa onkin vähän vähemmän valoa ja joku saakin aikaan pelkkiä vähän rakeisempia kuvia? Kyllä sitä valoa riittää sitten toiste taas enemmän ja kuvistakin tulee parempia, luulen ma.:)

Ps. Mä niin tykkään tuosta meidän olkkarista edelleen, vaikka ihan ite sanonkin!

I have felt very weird lately, because I haven't been able to take pictures. I thought I'm just addicted to my cell phone and computer, but I have to add camera to that list of addictions. I don't even have a fancy EOS or anything, just a regular little camera and still I very often feel like photographing things around me and constantly spot something worth taking a pic. But because I left my memory card to my mum's laptop, I won't be taking pictures for a couple of weeks.

I did like photographing earlier on as well, but when I started writing this blog I have taken a lot more pictures than before, also of our everyday life which I think is great! Because of my lack of memory card, I'll be using my old pics in my posts. Pardon me, if you've been around since day one and may have seen some of them before. I might also add some pictures taken with my hubby's iPhone, but maybe not much because of the quality issues.

Which brought to my mind this thing I've wanted to write about for a long time already: blogs and picture quality. Sometimes it feels like you're only "allowed" to blog if your pictures are as good and sharp as those taken by professional photographers. Of course pictures are an essential part of blogs, and good photos are a joy to watch but in my opinion the expectations for a regular blogger could be a bit lower. As long as the layout isn't awful and there's not a finger on every picture for example, it's good enough at least for me. Not that I wouldn't like to improve my photographing skills or eventually get a really good camera too. The point is, that I guess it wouldn't matter if a little less was acceptable and enough concerning photos in blogs.

Ps. I still love our living room so so much and I even dare to say it out loud like this!:)

Ensimmäinen isänpäivä

[Kuvanlaatu à la iphone, kameran muistikortti jäi kotiinkotiin]

Päästiinhän sitä mekin ensimmäistä kertaa juhlimaan, mitäpä muutakaan kuin maailman parasta iskää tietenkin! Huippu juttu, että juuri tässä asiassa tuo maailman parhaan titteli tuntuu kuuluvan aika monelle. Niin sen pitääkin mennä, lapset ansaitsevat juuri heille maailman parhaat isät!

Isänpäivä ei meillä kylläkään mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan, mutta mitäs me siitä. Kakkukahvit tässä huushollissa juotiin vasta iltapäivän puolella. Eikä kakkukaan totta puhuen mikään kakku ollut, vaan viljattoman dieettini takia kääretorttu. Mutta vaikka itse sanonkin, niin ei se kyllä kakulle kalpenisi. Kerma, suklaa ja vadelmat ovat vain sellainen kombinaatio, että mikä tahansa maistuu niiden kaverina törkeän hyvältä.

Hyviä isänpäivän viimeisiä tunteja kaikille isille!

We have celebrated father's day here in Finland today and my husband got to celebrate it first time as a father himself. I love it how everybody seems to call their dad the world's best, but that's how it should be. Children deserve to have a dad who's the best in the world just for them!

Our celebration didn't quite go by the book though, but I don't think it matters. We had cake and coffee late in the afternoon instead of the usual early morning. And to be honest the cake wasn't really a cake at all, but a Swiss roll because of my temporary gluten free diet. But I have to say that it wasn't any worse than a cake would have been. Cream, chocolate and raspberries just do the trick no matter where you add them!

Happy last hours of father's day to all daddies!

Joulusta minäkin

Kuva Lovi Oy:n sivuilta

Joulu on ihanaa aikaa. Yleensä olen kuitenkin ollut vakaasti sitä mieltä, että JOULUkuu riittää aiheesta hössöttämiseen. Kertoohan sen jo nimikin. Mutta taitaa olla tarttuvaa sorttia tuo monet blogit/bloggaajat jo viikkoja sitten vallannut jouluinnostus, koska niin vain yllätin itseni haaveilemasta kuusesta. En kuitenkaan siitä perinteisestä metsän kasvatista, vaan kerrostaloasujana ihan tilapoliittisista syistä tuollaisesta symppiksestä, kotimaisen Lovin valmistamasta vanerikuusesta. Kyseisiä puita on tarjolla kolmen kokoisia, 30, 60 ja 120 cm korkeita. Olisi niin kiva koristella tuollainen, vaikka se kaikista pieninkin, luomaan vähän joulutunnelmaa kotiin. Rakas mieheni ei kylläkään oikein lämmennyt kuusihaaveilleni vaan edustaa tarmokkaasti perinteinen kuusi tai ei kuusta ollenkaan- porukkaa. Katsotaan, katsotaan.. Onhan tässä vielä aikaa.

Joku vastaava, mutta enemmän oikean kuusen korkuinen versio olisi kiva toteuttaa myös kotiväelleni, joiden on jo vuosia täytynyt tyytyä muovikuuseen. Saatiin nimittäin aikoinaan selville, että jo perinteeksi muodostunut nuhainen joulumme johtui kuusesta. Onneksi muoviset joulupuutkin ovat nykyään ihan siedettävän näköisiä, mutta kyllä tuollaisessa puisessa olisi vain enemmän fiilistä. Minun tumpelon käsissä ei kylläkään kummoista kuusta saisi aikaan, vaan lopputulos olisi korkeintaan samaa tasoa kuin Viirun ja Pesosen viritelmä. Siinä rimanpätkään oli porattu reikiä ja reikiin tökitty kuusenoksia, joista roikkui kaikenlaista sälää lusikoista lähtien. Muistatteko sen sadun?

Vaikka tässä olikin nyt ensimmäinen jouluaiheinen postaukseni niin älkää kuitenkaan hajotko ihan totaalisesti. Voin luvata, että tulen varmasti monesta muustakin aiheesta jorisemaan näiden tulevan kahdeksan viikon aikana! Niin ja hyvää ykköspäivää! Meillä se on ainakin ollut perushyvä, ja tuonut mukanaan jo pari mukavaa tapahtumaa tuttaville. Ensinnäkin ystävät saivat vauvan, jonka syntymäpäivän muistaa varmasti hatarapäisinkin ja lisäksi työkaveri päräytti naimisiin. Onnittelut molempiin osoitteisiin vielä tätäkin kautta!

I love Christmas but I don't love the fact that the celebration of it seems to start earlier every year. I have always thought that December has enough days to fuss about it. But this Christmas enthusiasm that seems to have struck many blogs/bloggers must be contagious as I caught myself dreaming about Christmas trees. Not the original ones that grow in forests though, but that tree pictured above, which is made of plywood by a Finnish company Lovi. It comes in three different sizes, 30, 60 and 120 cm. I would love to decorate it, even the smallest one, to bring some Christmas feeling to our home (we don't have too big an apartment, so we couldn't really have a real Christmas tree in here).

Even though I already posted something Christmas-related, don't worry: I can promise you that I'll be talking about many many other things as well during the next 8 weeks! Oh, and happy one-day everybody! It has been a good one for us so far and we have heard some really good news today too: our friends got a baby, who's birthday will sure be remembered even by the most oblivious people and also my workmate got married. Congratulations to both! 

Ohjelmassa ongintaa

Olin tänään nauttimassa huikaisevan hienosta syyssäästä ulkona ja samalla nukuttamassa poikasta. Kun palasin kävelyltä, poju nukkui vielä, joten jätin hänet koisimaan terassille. Hain vielä rattaisiin yhden peiton, ettei pääsisi paleltamaan. Tähän mennessä kaikki oli sujunut varsin mallikkaasti. Mutta sitten sain päähäni alkaa asettelemaan peittoa vähän paremmin. Seuraavassa hetkessä tajusin vihkisormukseni tippuvan kylmän kutistamasta nimettömästäni suoraan terassin lautojen väliin. Syöksyin kontalleni nenä kiinni lautoihin ja etsin katseellani sormustani. Huh, sieltä kaiken hiekan seasta pilkisti onneksi pieni pätkä aarrettani.

Seurasi armotonta raksutusta pääkopassa. Aivotyön tuloksena keksin taivuttaa metallisen hengarin pitemmäksi malliksi, jolla yltäisin sormukseen asti. Kyllä meinasi vähän käsi täristä, kun ujutin hengarin laudanrakoon. Lähinnä pelkäsin onnistuvani sohimaan rinkulan vain syvemmälle hiekkaan. Mutta kerrankin älynväläykseni todella toimi ja sain kuin sainkin sormuksen ongittua ylös. 

Tarinan opetus sormuksenomistajille: pitäkäähän hanskat kädessä pakkasilla ja välttäkää äkkiliikkeitä paljain kätösin!:)

Guess what happened today while I was outside putting an extra blanket into the stroller where the little man was having a nap? All of a sudden I realized that my wedding ring fell off my shrunk finger, straight through the hole between the terrace boards. I rushed to look through the hole to see my ring. Phew, there it was, I could see a small part of that precious thing coming out of the sand.

This incident was followed by a lot of thinking. As a result of that brain work I came up with bending a metal clothes hanger to make it longer, with which I could reach the ring. My hands trembled a bit when I foisted the hanger through the hole, because I was afraid that I'd just manage to poke the ring deeper into the sand. But for once my idea turned out to actually work, and I succeeded in fishing my ring back up.

A lesson to be learned for all ring owners: keep your gloves on and if you have to be bare handed, avoid sudden movements.

8 asiaa

..jotka olette varmasti aina halunneet tietää minusta.:)

Kyseessä on siis tunnustus, jonka sain Krisseltä, hurjasti kiitoksia!Tehtävänä oli kertoa 8 satunnaista faktaa itsestään, ja laittaa tämä eteenpäin 8 hyvälle blogille. Tartuin haasteeseen, mutta olen jotenkin aina ollut huono laittamaan eteenpäin mitään ketjujuttuja. Siksi taidan jättää tämänkin sille tasolle, että jos blogisi löytyy tuolta mun sivupalkista, olet tunnustuksen ansainnut ja jos huvittaa kertoa outouksia itsestäsi niin anna mennä!

Tässäpä omat faktani:

1. Menin bussilla synnytyssairaalaan. Äitini taitaa tosiaan tuntea lapsensa, kun sanoi jo varmaan kuukausi ennen laskettua aikaa, ettet sitten lähde piheyksissäsi millään bussilla sompailemaan sinne Kättärille vaan soitat taksin. Vaan kuinkas kävikään. Vedet oli menneet keskellä yötä ja sairaalasta sanottiin, että voin odotella supistusten voimistumista kotona kolmeen asti iltapäivällä. Kello lähestyi kolmea ja ajattelin, että ei tässä nyt niin hätä ole että taksia tarvittaisiin. Kyllä mua vähän irvistytti bussissa, kun supistuksia tuli. Ja hihitytti, kun mietin, mitä kanssamatkustajat sanoisi jos tietäisi mihin olen matkalla. Mies tuli perässä parin tunnin päästä, myös bussilla, koska emme vielä silloin omistaneet autoa. Poika syntyikin sitten illalla ennen yhtätoista!

2. Hajumuistini on melkein liiankin hyvä. Esimerkiksi yläasteaikoina käyttämääni Nivean dödöön liittyy niin ärsyttäviä muistoja, etten voi sietää sen hajua edelleenkään. On niitä positiivisiakin muistoja: mieheni hajuvesi seurustelun alkuajoilta saa vieläkin aikaan kutkuttavan tunteen. Hyvä kun en hurmiossani hyppää tuoksua kantavien tuntemattomien miesten kaulaan kaupungilla.. 

3. Rakastan matkustamista ja päätin joskus, että haluan käydä jokaisessa maanosassa. Vielä uupuu Etelä-Amerikka, ja sen jälkeen voisi lähteä uudelle kierrokselle.. Niin no Etelämanner on tsekkaamatta myös, mutta jätetään se nyt laskuista.

4. Tunnistan lähes kaikki Suomen teillä pörräävät automerkit, kiitos tästä kuuluu kai aiheesta kiinnostuneelle isälleni. Pienenä pitkät automatkat kuluivat "autopeliä" pelaten, eli jokainen valitsi itselleen automerkin ja sitten vahdattiin vastaantulijoita ja kilpailtiin, kuka saa ensimmäisenä vaikka 20 täyteen. Paitsi Toyotaa ei saanut ottaa. Lisäksi hyvin muotoillut autot aiheuttaa mulle sydämentykytyksiä pahemman kerran (Volvo XC60, ah).

5. Tää on jo tosi outo juttu, mutta älkää nyt kuitenkaan mitään ambulanssia tilatko: en ole koskaan onnistunut luomaan sellaista mielikuvaa portaita nousevasta ihmisestä, jossa se tyyppi ei putoaisi ylhäällä lattian läpi. En vain pysty. Olen koittanut kuvitella lattian tueksi jos minkälaista pilaria, mutta ei. Aina se tyyppi humpsahtaa.

6. Matkustin ensi kertaa junalla 16-vuotiaana, kiskot kun eivät ylettyneet metropoliin nimeltä Viitasaari.

7. En pysty nukkumaan istuma-asennossa. Pitkillä automatkoilla olen siis aikas luotettava kuskin hereilläpitäjä. Tuossa mielessä tämä on ehkä ihan hyvä juttu, mutta lentokoneessa ihan hanurista. Voitte varmaan kuvitella millaista tuskaa olivat kaksi lähes 12 tunnin lentoa Uudesta-Seelannista kotiin, joiden välissä oltiin ruhtinaallinen tunti maan kamaralla.

8. Inhoan paprikaa sen kaikissa muodoissa. Noukin ne pois esimerkiksi italianpadasta, vaikka yksi kerrallaan.

I got an acknowledgement from Krisse, thanks a lot! A task that came together with it was to list 8 random facts about yourself, and send this acknowledgement forward to eight great blogs. I took the challenge but I've always been bad at forwarding these sort of things, so if you find your blog from my blogroll, congratulations, you're awarded! And if you feel like telling some oddities about yourself, go ahead!

Here are mine:

1. I went to the maternity ward by bus. It all went well, even though I had to wince every now and then when I had contractions. Sometimes I wonder what the other passengers would have thought if they knew where I was going to.

2. I remember different smells annoyingly well. This means I can't use a deodorant that I used 10 years ago because it's smell brings up too much bad memories. And on the other hand I could hug random men on the street just because they're using the same fragrance as my husband had in the beginning of our relationship.

3. I love traveling and I once decided that I want to visit every continent (except Antarctica). South America is the only one I've not yet visited. And after that I could start the whole thing all over again..:) 

4. I recognize almost all of the car brands there are in Finland, mainly thanks to my dad who's interested in cars and taught us them when we were young. And I love well designed cars and often dream about them (Volvo XC60, ah).

5. This is really weird, but I can't picture in my mind someone getting up stairs so that the floor would hold his weight. The poor person always falls through the ceiling. No matter how I try to imagine all sorts of pillars underneath the floor to support it, it just won't help.

6. I was 16 years old when I traveled by train for the first time.

7. I can't sleep in a sitting position. On road trips this is very useful as I can either drive myself or keep the driver awake. But long flights are like a nightmare to me.. Just imagine how horrible it was to fly back home from New Zealand, two 12 hour flights and just about an hour on solid ground between them.

8. I absolutely hate capsicum in its all forms and I pick them away from all foods.

Mihin jalkansa nostaisi?

Image source

 Ehdottomasti tähän Muuton Around-sohvapöydälle, jos en potisi kroonista rahapulaa.

I would love to rest my feet on this, if I wasn't suffering from chronic lack of money.

Image source

Edellä mainitusta vaivastani johtuen tämä Gigi-pöytä Veken kalusteesta (heh, minkä niminen kauppa:) voisi olla hyvä, paljon kukkaroystävällisempi vaihtoehto.

Kiitos vinkistä siskolle!

Because of the illness I mentioned above, this one would be a good, a lot more wallet friendly option.

Thanks for the tip, sis!

Good old times

Naurettiin eilen miekkosen kanssa, että tässähän tulee ihan teiniajat mieleen, kun soitettiin videopuhelua Facebookissa. Elettiin nimittäin joitakin vuosia kaukosuhteessa ja silloin yhteyttä toiseen pystyi pitämään lähinnä soittelemalla ja netin kautta. Mese olikin auki monta tuntia päivässä, ja suttuisesta webbikameran kuvasta katseltiin kaiholla toisiamme.

Nyt tuohon kuvaan on tosin tullut mukaan myös vaikeasti aloillaan pidettävä pieni venkuaja, joka kaikin keinoin yrittää päästä näppiksen kimppuun kertomaan omat alkfadkfnsdsji-terveiset iskälle. Eroa on myös siinä, ettei onneksi enää tarvitse koko aikaa miettiä, että onko kuvakulma varmasti imarteleva. Tai näyttääkö tämä hymy nyt ihan idiootilta, ja mitähän se tästä paidastakin ajattelee. Mies kun on takuulla nähnyt jo kaikki ne virttyneimmätkin kotikalsongit ja ilmeiden koko skaalan, myös ne vähiten kauneimmat. Ja silti tuo tuntuu edelleen tykkäävän!

We had a lot of fun last night while having a video conversation on Facebook, because it reminded us of our teenage years. We had a long distance relationship for some years and we kept in touch mostly by calling each other and talking in the internet. Messenger was online for many hours a day, and we watched each other through the blurry picture of our webcams.

Nowadays there's also one little monster in the picture, who I'm struggling to keep still and not touching the keyboard. He'd love to write his own jasjfahöfisdfhu-greetings to daddy. Another difference these days is that I luckily don't have to make sure that the view angle is the most flattering at all times. Or to wonder if this smile looks stupid to him, or how does he like my shirt. For sure he's already seen me at my worst and also at my best, and it seems that he still likes me after all!

Isona musta tulee..

Reaalielämän koukerot ovat muutaman päivän ajan vieneet huomion bloggailulta, mutta nyt ollaan kehissä taas. Pikkumies on ollut viime viikosta asti flunssassa, josta on onneksi jäljellä enää sitkeä röhä. Samaan syssyyn avautui kotipuolessa yllättäen hovikuljettajan paikka, kun raskaahkosta kaasujalasta kärsivän perheemme äitee hurautti korttinsa hyllylle. Tarinan positiivinen puoli on se, että pikkuveli ehti kuulemma ajoissa koulunpenkille, mutta vähän turhan kalliiksihan tuo tuli. Hyppäsimme siis maanantaina pojan kanssa alumiinivarikseen ja tulimme hoitamaan kuljettajan virkaa ainakin pariksi viikoksi, niin pääsee mummi töihin täältä periferiasta.

Räkää pyyhkiessä ja ratin takana on taas kerennyt olla ajatuksissaan. Tällä kertaa olen pyöritellyt päässäni ammatinvalinta-asioita. Do more of what you love, niinhän sitä toitotetaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Saattaahan sen tästä blogistakin huomata, että sisustaminen kiinnostaa minua tosi paljon. On kiinnostanut jo vuosia. Huonona riskinottajana en kuitenkaan uskaltanut täysin kuunnella sydäntäni ammattiasiassa, joten sisustusalahaaveet jäi. Pelasin ennemmin varman päälle ja aika pitkälti järkisyistä opiskelin farmaseutiksi. Sitä työtä tulee varmasti riittämään, koska melko suurella todennäköisyydellä ihmiset sairastavat vaikka millaista lamaa pukkaisi. Ei farmaseutin ammattikaan suinkaan mikään virhe ollut, ja olin sitä jo pitkään ajatellut. Mutta ei se kyllä mikään varsinainen intohimoni kuitenkaan ole.

Sisustushommiin suuntautumista hillitsi järkisyiden lisäksi sekin, että oman luovuuden täydellinen likoon laittaminen työssä tuntuu ajatuksena jopa vähän pelottavalta. Olisiko minulla (ollut) riittävästi näkemystä? Jyräisikö oma suhteellisen valikoiva makuni kaiken alleen niin, etten kykenisi vastaamaan asiakkaan omiin toiveisiin? Mitä jos kukaan ei tykkäisikään siitä mitä teen? Lääkkeiden toimittaminen tuntuu noihin mietteisiin peilaten jopa yksinkertaiselta. Toki on oltava koko ajan tarkkana eikä virheisiin ole varaa, mutta omaa persoonaa ja tyylitajua ei tarvitse kovin usein laittaa alttiiksi arvostelulle.  Sitten taas toisaalta, omista haasteistaan huolimatta voisi luova työ antaa paljon enemmän. Itsetunto saisi luultavasti enemmän kolhuja, mutta varmasti vastapainoksi saisi kokea aivan erilaisia onnistumisen elämyksiä, kuin nykyisessä työssäni.

Eihän kaikki sisustuksen parissa työskentelevät tietenkään sisustuksia suunnittele, mutta se toinen suosittu vaihtoehto, sisustuskaupan perustaminen ei oikein houkuttele. Ihan siitä syystä, että näitä pikkuputiikkeja syntyy kuin niitä kuuluisia sieniä sateella. Ja valitettavasti melkein yhtä monta tuntuu mätänevän pystyynkin..

Ehkä siis ainakin toistaiseksi jätän sisustuspuuhat harrastuksen tasolle ja jatkan leivän pöytään tienaamista valkoinen takki päällä. Näiden pohdintojen päätteeksi mua kiinnostaisi tietää teidän lukijoiden ammatinvalintatarinoita. Valitsitko alan järjellä vai tunteella? (sori, todella kliseinen kysymys, mutta en keksinyt tähän hätään parempaakaan) Entä kannattiko valita niin kuin pää sanoi? Vai sittenkin kuten se sydän? Eihän työ toki koko elämä ole, eikä sen kuulukaan olla. Mutta kyllä sitä välillä miettii, että haluaisiko tehdä sen kolmasosan päivistään jotain mikä oikeasti sykähdyttää, vai tyytyisikö sittenkin vain johonkin paljon tavanomaisempaan.

Ps. Huikea Dooda kirjoitteli täyttä asiaa ammattien arvostuksesta, käykääpä lukemassa! Hyvä muistutus siitä, että pitäisi jaksaa kunnioittaa kaikkien työtä. Ja vinkki: se on helpompaa, kun menee itse tekemään niitä töitä, joita liian monet eivät arvosta. Nimim. kesätöikseen siivonnut, puistoja hoidellut (ja siinä tuoksinassa koirankakkaa päälleen siimaleikkurilla heitellyt), huoltsikan kassalla heilunut ja varastoduunia tehnyt nuori nainen

I have been at my parent's with little man and done a lot of thinking about career choices lately.  Do more of what you love, they seem to say everywhere. As you might have noticed from my blog, I love everything that is related to interior. Despite that enthusiasm I kind of played it safe with my choice of profession, and studied myself a degree in pharmacy. I'm such a bad risk taker so I wanted to study something that I could rely on even on the tougher financial times, and I'm pretty sure people will be sick in the future too. I do like that job too, don't get me wrong, but to be honest it's nothing I'm really really excited about. Mostly it's just work.

In addition to rationality, my other reason for not pursuing an interior design career is that I feel/felt somewhat scared of having to give so much of my own personality to my work. And what if I wouldn't be creative enough? What if my own picky sense of style would make it hard to come up with something that pleases every different customer? What if, what if.. That list could go on forever. But then again, I feel like that sort of a job would give me back so much more than my current one.

After thinking and thinking about these issues so much, I would like to know the career stories of you my readers. Did you listen to your heart or your head? Do you feel like you've made the right decision? I know work isn't the whole life and that's how it's supposed to be. But still sometimes I'm wondering whether I should spend third of my days doing something I absolutely love, or just keep on doing what I'm doing even though it's nothing special..