3.11.11

Isona musta tulee..



Reaalielämän koukerot ovat muutaman päivän ajan vieneet huomion bloggailulta, mutta nyt ollaan kehissä taas. Pikkumies on ollut viime viikosta asti flunssassa, josta on onneksi jäljellä enää sitkeä röhä. Samaan syssyyn avautui kotipuolessa yllättäen hovikuljettajan paikka, kun raskaahkosta kaasujalasta kärsivän perheemme äitee hurautti korttinsa hyllylle. Tarinan positiivinen puoli on se, että pikkuveli ehti kuulemma ajoissa koulunpenkille, mutta vähän turhan kalliiksihan tuo tuli. Hyppäsimme siis maanantaina pojan kanssa alumiinivarikseen ja tulimme hoitamaan kuljettajan virkaa ainakin pariksi viikoksi, niin pääsee mummi töihin täältä periferiasta.

Räkää pyyhkiessä ja ratin takana on taas kerennyt olla ajatuksissaan. Tällä kertaa olen pyöritellyt päässäni ammatinvalinta-asioita. Do more of what you love, niinhän sitä toitotetaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Saattaahan sen tästä blogistakin huomata, että sisustaminen kiinnostaa minua tosi paljon. On kiinnostanut jo vuosia. Huonona riskinottajana en kuitenkaan uskaltanut täysin kuunnella sydäntäni ammattiasiassa, joten sisustusalahaaveet jäi. Pelasin ennemmin varman päälle ja aika pitkälti järkisyistä opiskelin farmaseutiksi. Sitä työtä tulee varmasti riittämään, koska melko suurella todennäköisyydellä ihmiset sairastavat vaikka millaista lamaa pukkaisi. Ei farmaseutin ammattikaan suinkaan mikään virhe ollut, ja olin sitä jo pitkään ajatellut. Mutta ei se kyllä mikään varsinainen intohimoni kuitenkaan ole.

Sisustushommiin suuntautumista hillitsi järkisyiden lisäksi sekin, että oman luovuuden täydellinen likoon laittaminen työssä tuntuu ajatuksena jopa vähän pelottavalta. Olisiko minulla (ollut) riittävästi näkemystä? Jyräisikö oma suhteellisen valikoiva makuni kaiken alleen niin, etten kykenisi vastaamaan asiakkaan omiin toiveisiin? Mitä jos kukaan ei tykkäisikään siitä mitä teen? Lääkkeiden toimittaminen tuntuu noihin mietteisiin peilaten jopa yksinkertaiselta. Toki on oltava koko ajan tarkkana eikä virheisiin ole varaa, mutta omaa persoonaa ja tyylitajua ei tarvitse kovin usein laittaa alttiiksi arvostelulle.  Sitten taas toisaalta, omista haasteistaan huolimatta voisi luova työ antaa paljon enemmän. Itsetunto saisi luultavasti enemmän kolhuja, mutta varmasti vastapainoksi saisi kokea aivan erilaisia onnistumisen elämyksiä, kuin nykyisessä työssäni.

Eihän kaikki sisustuksen parissa työskentelevät tietenkään sisustuksia suunnittele, mutta se toinen suosittu vaihtoehto, sisustuskaupan perustaminen ei oikein houkuttele. Ihan siitä syystä, että näitä pikkuputiikkeja syntyy kuin niitä kuuluisia sieniä sateella. Ja valitettavasti melkein yhtä monta tuntuu mätänevän pystyynkin..

Ehkä siis ainakin toistaiseksi jätän sisustuspuuhat harrastuksen tasolle ja jatkan leivän pöytään tienaamista valkoinen takki päällä. Näiden pohdintojen päätteeksi mua kiinnostaisi tietää teidän lukijoiden ammatinvalintatarinoita. Valitsitko alan järjellä vai tunteella? (sori, todella kliseinen kysymys, mutta en keksinyt tähän hätään parempaakaan) Entä kannattiko valita niin kuin pää sanoi? Vai sittenkin kuten se sydän? Eihän työ toki koko elämä ole, eikä sen kuulukaan olla. Mutta kyllä sitä välillä miettii, että haluaisiko tehdä sen kolmasosan päivistään jotain mikä oikeasti sykähdyttää, vai tyytyisikö sittenkin vain johonkin paljon tavanomaisempaan.

Ps. Huikea Dooda kirjoitteli täyttä asiaa ammattien arvostuksesta, käykääpä lukemassa! Hyvä muistutus siitä, että pitäisi jaksaa kunnioittaa kaikkien työtä. Ja vinkki: se on helpompaa, kun menee itse tekemään niitä töitä, joita liian monet eivät arvosta. Nimim. kesätöikseen siivonnut, puistoja hoidellut (ja siinä tuoksinassa koirankakkaa päälleen siimaleikkurilla heitellyt), huoltsikan kassalla heilunut ja varastoduunia tehnyt nuori nainen

I have been at my parent's with little man and done a lot of thinking about career choices lately.  Do more of what you love, they seem to say everywhere. As you might have noticed from my blog, I love everything that is related to interior. Despite that enthusiasm I kind of played it safe with my choice of profession, and studied myself a degree in pharmacy. I'm such a bad risk taker so I wanted to study something that I could rely on even on the tougher financial times, and I'm pretty sure people will be sick in the future too. I do like that job too, don't get me wrong, but to be honest it's nothing I'm really really excited about. Mostly it's just work.

In addition to rationality, my other reason for not pursuing an interior design career is that I feel/felt somewhat scared of having to give so much of my own personality to my work. And what if I wouldn't be creative enough? What if my own picky sense of style would make it hard to come up with something that pleases every different customer? What if, what if.. That list could go on forever. But then again, I feel like that sort of a job would give me back so much more than my current one.

After thinking and thinking about these issues so much, I would like to know the career stories of you my readers. Did you listen to your heart or your head? Do you feel like you've made the right decision? I know work isn't the whole life and that's how it's supposed to be. But still sometimes I'm wondering whether I should spend third of my days doing something I absolutely love, or just keep on doing what I'm doing even though it's nothing special..

29.10.11

Viikon toiset lettukestit



Meillä on taas kärynnyt paistorasva, vaihteeksi. Poikasen allergisuuden takia olin pitkään melkoisen rajoitetulla ruokavaliolla, ja gluteenittomat letut marjojen kanssa olivat yksi niistä noin viidestä herkusta, joita pystyin syömään. Nyt lautasellani näyttää jo vähän paremmalta, kun maitotuotteet ovat taas kehissä. Silti noista letuista ja marjoista on tullut niin mun lemppari, että niitä täytyy värkätä vieläkin. Vähän liiankin usein.. Ja vuorokaudenaikaan katsomatta. 

Mä en ole nimittäin koskaan kuulunut niihin ihmisiin, jotka voivat syödä joitakin ruokia (lähinnä herkkuja) vain tiettyyn aikaan päivästä. Melkein hävettää myöntää, mutta antaa mennä nyt kun on alkuun päästy: mulle ei tuota minkään sortin hankaluuksia mutustella vaikkapa karkkia heti aamusta. Tai lettuja lähempänä keskiyötä. Tai päivän toista lämmintä ruokaa iltayhdeksältä sen normaalin viiden-kuuden sijasta. Kerran taisi jopa käydä niin, että aamupalan virkaa toimitti pussillinen popcornia. Mutta siis vain kerran.

Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa ihan kamalalta. Uskaltaisin silti luvata teille kauhistuneille, että näistä faktoista huolimatta syön kuitenkin pääsääntöisesti ihan hyvin. Enkä tietääkseni (ainakaan vielä) näytä ihan siltä, että syön mitä sattuu milloin sattuu.

It smelled like frying fat at our home today, once again. Because our son has been very allergic, I have had a lot of restriction in my diet too as I've been breastfeeding him. This meant that gluten free crêpes with berries were like one of the five delicacies I was able to eat. Now the situation is a lot better because I can eat all dairy products again. But the crêpes have become one of my favorites so I'm still making them often, too often maybe.. And if I feel like it, I'm making them no matter what time of day it is.

I've never been one of those persons who can only eat certain foods (mostly delicacies) just at certain times of day. I feel ashamed to admit this, but let's say it because I got started already: I can easily eat some candy in the morning. Or crêpes when it's almost midnight. Or supper at 9pm instead of the normal 5-6pm. Once I've even had a full bag of micro popcorn for breakfast. But only just once, remember.

I know this must sound terrible. I can promise all of you who are shocked, that despite these facts my diet is totally okay most of the time . And as far as I know, I don't (at least yet) look like I'm eating whatever I want whenever I want.

28.10.11

Sydämellistä viikonloppua!



Pikkumiehen ilmeinen selluloosapuutos johti jälleen kerran paperin syöntiin. Puraisun lopputulos sai kuitenkin tällä kertaa mamman hieraisemaan silmiään: ehta sydänhän tuo! Kyllä tällä täytyy nyt olla jokin syvempi merkitys. Vielä vähän rajoittuneemmat kommunikointitaidot omaava poika yrittää ihan selkeästi tuolla kuviolla viestittää, että äiti hei mä tykkään susta tosi paljon. Ja sitten ei muuta kuin muutkin hyvin koulutettua kotipsykologia kaipaavat, ottakaahan yhteyttä. Tulkitsen halvalla mustetahrat, ruokatahrat, ilmestykset paahtoleivissä ja kaikenlaiset muut mieltänne askarruttavat kummajaiset!

Little man's apparent cellulose deficiency led to paper eating again. This time the result of his biting turned out to look different than before: that's a heart for sure! This must have a deeper meaning. The boy who can't express himself with many ways yet is obviously trying to tell with that shape, that mum, I like you very much. And if there's anyone else who might need advice from a (ahem) well trained home psychologist, contact me. I'll interpret on a very low price all ink blots, food blots, appearances on toasts and any other things you want to understand better. 


27.10.11

Elämää Draculalandiassa



Kyl ny on kommee kollaasi, kun sain vielä pari ystäväiseni korttia kehystettyä kiikkumaan seinälle. Siinä olikin päivän hyvät uutiset. Kolikon toinen puoli: poikanen puskee draculan hampaita sopivasti halloweeniksi, ja meno viime yönä oli sen mukaista (kenelle edes tulee kahden alahampaan jälkeen seuraavana kulmahampaat ylös?). Ja noista kuvista en sano mitään. Keskittykää sisältöön laadun tai asettelun tai tuon mun heijastuvan pärstän sijaan.. 

Kiitos ja hei tältä päivältä, ettei mene pelkäksi valitukseksi. Hyvin mulla oikeasti menee.:)

I guess my collage is pretty much complete now as I got framed and put up on the wall two of my friend's cards. That was the good news today. Bad news: our son's dracula teeth are emerging right on time for halloween and last night was very very restless because of it. And please concentrate on the contents of those pictures instead of the quality of them..

Before this whining gets out of control it's time to say bye for now. Everything's fine really!:)

24.10.11

Tulipahan taas toheloitua




Ajeltiin viime yönä takaisin kotiin vanhempieni luota kaukaa pohjoisesta. Hitusen lyhyeksi jääneillä yöunilla tämä päivä onkin mennyt melkoisessa pöhnässä. Pitäisihän tällaisessa tilanteessa jo järjenkin sanoa, ettei kannata lähteä kovin kauas kotoa haahuilemaan. Syöttötuolin pampuloiden kutsu oli kuitenkin liian voimakas ja niin niitä sitten lähdettiin espalta hakemaan. Tuliterät puupallukat laukussa tämä haamujoukkio suuntasi Kamppiin ensin pitämään vanhemmat ruuassa, ja sitten syöttämään poikasta lastenhoitohuoneeseen. Viimeksi mainittu peliliike taisi olla liikaa sumentuneille aivonystyröilleni (tai sitten voisin suoraan syyttää hajamielisyyttäni), sillä onnistuin jättämään sinne laukkuni = ne korvaamattomat viisi vaippaa, muutama likainen lusikka, epämääräiset kuitit, melkein tyhjä käsidesi jne.. Niin ja oli siellä seassa jotain sellasia mitättömyyksiäkin kuin rahapussi, kännykkä ja kamera.

Hyi, miten mä inhoankin sitä tunnetta, kun tajuaa että on onnistunut jättämään jotain kelkasta. (Ja sitä, että tuo tunne on tullut mulle viime aikoina vähän turhan tutuksi. Kiitos, hormonit ja katkonaiset yöt.) Tuskanhiki puski pintaan kun ravasin ympäri Kamppia etsien laukkuani. Toivoni jo menettäneenä menin lopulta kysymään omaisuuttani löytötavaratoimistosta ja ihme tapahtui: joku ihana kulkija oli käynyt viemässä laukkuni sinne. Jopa mun käteisvarantoni, kokonainen kymppi oli tallella. Jonka tosin jouduin antamaan sille löytötavarasedälle, mutta ei haitannut sekään. Olisin antanut vaikka kaksi kymppiä, jos olisi sillä hetkellä ollut. 

Todennäköisyys sille, että laukkuni löytäjä(t) lukee tätä on aika pieni, mutta sanon kuitenkin: ISO kiitos sinulle! Palautit taas ainakin hetkeksi mun uskon ihmisten rehellisyyteen!

Jutun kuvat ei liittyneet sen kummemmin aiheeseen, innostuin vain kuurasta kotipuolessa. Uskomattoman kaunista! Ja kylmää. Mutta tuollaisina hetkinä se kirpakka kylmyys on vain hienoa.

I was pretty tired today because last night we drove back from my parent's place way up north, and it was late when we finally got home. I wasn't sharp at all and I know I should have stayed home for the whole day. But I couldn't resist the call of the new wooden parts to our highchair, so we headed to Helsinki to get them. Everything went smoothly until I realized that I had left my purse to the child care room in shopping center Kamppi. Nothing important in there, just my wallet, cell phone and camera to name a few..

Gosh, how I hate the feeling when you realize you've lost something. My panic lead to a serious cold sweat while I ran around the shops trying to find my purse. I had already lost all hope, but I decided to go ask from the lost property office anyway and believe it or not, they did have all of my missing belongings there! Even the huge amount of cash I had, 10 euros, was still there. I had to give it to the guy at the office in exchange of my purse though, but it didn't matter. 

It's not very likely that the lovely person who returned my bag there would read this, but still I want to say BIG thank you! You made me believe in the existence of good, honest people again!

The pictures have nothing to do with this story. I just got excited of the frost at my parent's yard. How amazingly beautiful is that! And cold too. But that crisp coldness is just awesome on moments like that!

23.10.11

Arvonnan voittajat!



Hetki sitten elettiin jännittäviä aikoja, kun mööpelin arpajaisten voittajat selvitettiin perinteisellä täinen pipo ja paperilaput- menetelmällä. Onnettaren vastuullista virkaa hoitivat mieheni ja äitini, itse pitelin pipoa. Virallista valvojaa ei valitettavasti ollut käytettävissä, mutta vakuutan arvonnan tapahtuneen täysin rehellisesti. Siispä:


Onnittelut Kiki ja e-vi!

Ja suuret kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille, oli ilo lukea kommenttejanne!
*
*
Unohtamatta tietenkään uusia lukijoita, teretulemast joukkoon!

Ps. Kiki, laitahan yhteystietoja sähköpostin puolelle niin saan kortit postiin, evin osoite onkin jo tiedossa.:)


Congratulations to Kiki and e-vi, the winners of mööpeli's first ever lottery!




20.10.11

Down the toilet




Päätin lähettää suosiolla kohti vesilaitosta osan pari päivää sitten listaamistani toiveista, ainakin ne siistin kodin ja lapsen puhtaat vaatteet. Ajattelin koittaa asioihin täysin päinvastaista lähestymistapaa ja iskin poikasen eteen kasan iltapuuroa. No niin, anna palaa! Ja poikahan antoi. Suttasi ja sotki oikein antaumuksella, ja loput puurot katosivat kitaan siinä sivussa lähes huomaamatta. Sallivan kasvatuksen kokeiluni päättyi kuitenkin tällä erää melko pian siihen, kun pikkumies olisi halunnut ottaa naamankin käyttöön puuron levitykseen..

I decided to send a few of my recent wishes down the toilet, at least the tidy home and child's clean clothes. I wanted to try a totally opposite approach to feeding our little man and put some porridge on the table in front of him. Okay, go ahead now! And he did do so, he messed with the porridge to his heart's content, and meanwhile I managed to feed him very easily. My experiment came to an end pretty quickly though, when the boy started to spread the porridge with his face instead of his hands..