Vaivan arvoinen vaneri

Pari päivää sitten kurvattiin vanerikaupoille. Rouva unohti ottaa mitat, joten summamutikalla mentiin, eikä siinä mitään. Nappiin meni siltä osin, se selvisi kotona. Mutta ennen kotiinpääsyä tapahtui paljon. Se nimittäin meni kauas napista, ettei tuo pahainen vanerinpala mahtunut meidän autoon vaikka kaikki takapenkit kaadettiin ja kaikki mahdolliset kommervenkit kokeiltiin. Mies oli sitä mieltä, että sinähän tuon halusit ja niin löysin kohta itseni bussista valtavan vanerin kanssa. Ensimmäiseen linjuriin pääsin sisälle, vaihtobussista käännytettiin ovelta. Siinä vaiheessa jäljellä oli vielä pari kilometriä ja ei auttanut muu kuin ottaa vaneri kantoon. Ensin kannoin pään päällä, sitten vasemmalla kädellä ja oikealla ja sama alusta. Olipahan iltalenkkeilijöille viihdettä! (terveisiä vaan jos tunnistat itsesi)

Kaukana ei ollut, että olisin nakannut koko komeuden jorpakkoon. Mutta onneksi löytyi sinniä ja sopivasti jerkkua ranteesta, koska paljon tyytyväisempi en voisi tuohon uuteen sängynpäätyyn olla!

This piece of plywood traveled to our home by bus together with me, because we couldn't fit it in our car. At some point of the journey that also consisted of a lot of carrying and cursing, I was almost ready to throw the whole thing away. But now I couldn't be happier! I love the result and I think it was all worth it in the end.

Kovan onnen kapistus

Jos joku vielä muistaa, tämän vaatetangon vaiherikas tarina alkoi täältä kauan kauan sitten.. Ensin en saanut ihan sitä mitä tilasin, sitten sössin itse mittaamisessa ja tangosta tuli pahimmoilleen sentin verran liian pitkä. Huolellisten uusintamittausten jälkeen kolmas kerta toden sanoi ja saimme juuri oikeanlaisen, kauan kaivatun vaatetangon eteisen syvennykseen. Ja vieläpä ihan omaa disainia. Kai saa olla vähän ujosti ylpeä, saahan?

(Lopullisen valmistumisen ja tämän päivän välissä ohjelmassa oli vielä vähän yleistä aikaansaamattomuutta ja jahkailua, ennen kuin päästiin tähän pisteeseen, että komeus tosiaan on kiinnitetty seinään. Kiitos vaan Heikki potkusta persuksille:)

Vielä pitäisi laittaa loput ruuvit paikalleen, maalata ne kaikki mustaksi ja suhauttaa neonpinkillä spraylla vanhoja hengareita vaatetangon kaveriksi. Sen jälkeen tämä rouva on enemmän kuin tyytyväinen. Siinä sopii sitten itse kunkin takkiansa roikottaa.

If someone still remembers, the story of this clothing rack started last September from this point. After many setbacks and three attempts, I finally got what I wanted: a perfect rack for our hall. And the best thing is, it's my own design so I'm quite proud of it.

We're still going to paint the screws black and spray paint some old hangers neon pink to give a little twist for the whole thing. After all that gets done I can say I'm going to be very happy!

Ei se aina lähe

Käsi ylös ketkä on epätoivon hetkellä kokeilleet fiksata kuvan kellertävyyttä kuvanmuokkausohjelman hampaidenvalkaisutoiminnolla? Hep! 

Tässä täytyy olla yksi bloggaajan urani huipentumista. Varsinainen neronleimaus. 

Ei se aina lähe.

Toim. huom. Kirjoittaja on nukkunut edeltävän yön erityisen huonosti, koska hänen miehensä oli töissä ja oli vaarana, että uni maittaa aamulla vähän liian pitkään kun ei ole kukaan potkimassa ylös. Tästä seurasi hätääntynyttä heräilyä noin puolen tunnin välein ja koomapäivä. Yrittäkää ymmärtää.

Vähän teippailin

Sen piti olla hieno. Vastaus suurkaupunkikaipuuseeni. Myöhäinen heräämiseni blogimaailmassa riehuneeseen teippailuvillitykseen. Hartaasti leikkasin ja teippailin iltahämärissä. Hieno se minusta itse asiassa olikin, mies ei innostunut ihan yhtä paljon. Vähän vinksahtanut ehkä kuten tekijänsäkin, se täytyy myöntää, mutta tykkäsin silti. 

Aamu valkeni ja totuus siinä samalla: sähköteippi ei näemmä ole mitään washiteippiä. Mikä lie terroristi oli iskenyt yön aikana torneihini ja pelkät rauniot oli jäljellä. Kivat sille, revin koko systeemin irti. 

Ehkä kokeilen myöhemmin uudestaan ihan sillä the teipillä, ehkä en. Nyt katsellaan taas hetki harmaata seinää sellaisenaan ja korjaillaan kolahtanutta askartelijan itsetuntoa.

Ps. Huomatkaa kolme tyynyä sängyssä. Hyvän omassahuoneessanukkumisputken jälkeen pikkumies on taas alkanut juoksennella öisin. Silmäpusseillani voisi aurata tietä tuolla aina vaan kasvavassa lumimäärässä ja olen melkein oppinut juomaan kahvia.

It was supposed to be cool. I cut and taped for quite some time in one evening this week. Actually I first thought it did look cool, until I found out the next morning that electrical tape certainly is not washitape. Half of the whole thing had fallen off the wall.

Keep your stupid washitapes. At least for a while, I have to recover from this disappointment first.

Aikataulutuksen mestarin ja tohelon muistelmat, osa 865

Joskus yksi kakkavaippa saa kaikki suunnitelmat räjähtämään käsiin. Äiti- ja isä-ihmiset varmaan tunnistaa tämän "hyvä ajoitus"- kakan. Se väännetään esimerkiksi juuri silloin, kun on väellä ja vängällä saatu kaikki ulkotamineet niskaan ja johonkin pitäisi olla menossa. 

Minulla oli maanantaina suunnitelma. Tarkkaan kellotettu, eikä yllättäviin muutoksiin olisi ollut varaa. Piti ehtiä bussilla viemään poju päiväkotiin ja kipaista siitä itse lekurille. Kaikki meni hyvin, ulkovaatteet oli jo päällä molemmilla ja vielä ihan hyvin aikaa. Tässä välissä kuvioihin astui kuitenkin kakka, josta iloisesti ilmoitettiin. Ei auttanut muu kuin riisuminen, pikapesu ja pukeminen uudelleen. Sitten oli vielä lompakko hukassa ja kun sen lopulta löysin, piti jo juosta ja bussin perävalothan ne siellä näkyi.

Käyttöön suunnitelma b, parin kilometrin (pika)kävely päiväkodille. Olisinhan minä hakenut rattaat sisältä, mutta huomasin että kotiavain oli jäänyt. Kappas. Lähdin siis kantamaan poikaa, joka on ehkä hoikka mutta sinä päivänä painoi liikaa. Puolivälissä matkaa, hikisenä hangessa tarpoessani muistin pulkan. Se turjakehan on meillä siinä ulko-oven vieressä. Olisi tämäkin matka ollut aika paljon helpompi pulkkaa vetäen, mutta turha sitä enää siinä vaiheessa oli lähteä hakemaan. Arvatkaa söikö miestä vetää puolijuoksua lapsi kainalossa matkan varrella olevaa piiiitkää alamäkeä, kun päässä tykytti ajatus siitä, että jos olisit vähän miettinyt ennen kuin toimit, laskisit tätäkin mäkeä iloisesti pulkalla ilman hienpisaraakaan.

Turhaan en kuitenkaan juossut, koska olin päiväkodilla viisi minuuttia ennen puolta ja ehkä minuutin ennen puolta, eli juuri ja juuri ajoissa lääkärin oven takana. Ehkä ainoa onni tässä onnettomuudessa oli se, että nuo kaksi paikkaa sijaitsevat aika lähellä toisiaan.

Seuraavan kerran kun mun tosiaan pitää ehtiä jonnekin parin välietapin kautta, mietin kaksi kertaa ennen kuin lupaan miehelle auton. Säästyisi sekin raukka muutamalta vihaiselta viestiltä. Ei se niihin kylläkään muuta todennut, kuin että oot sinä sankari. Oonhan mä.

Koskaan ei voi olla liian tarkka

Mulla oli jo pitkään visio vaatetangosta eteisen syvennykseen. Laittelin sähköpostia muutamaan takomoon ja yhden kanssa tehtiin kaupat. Tänään mies sitten meni hakemaan toiveideni mukaista tankoa sepältä. Tai sellainen sieltä olisi pitänyt tulla, mutta lopputulos ei ihan ollutkaan sitä mitä odotin. Kyllä minä kuvan piirsin, vielä oikein huippusuunnitteluohjelma Paintilla. Omaan silmääni se näytti hyvinkin selkeältä, kas tässä kuva

Toteuttajapuoli oli kuitenkin luullut piirroksen ylintä viivaa seinäksi ja nyt minulla on täällä puolet siitä mitä halusin. Jippijaijee..

Tarkoitus oli siis teetättää tuohon yksinäisten yläkaappien alle syvennykseen seinästä seinään ulottuva vaatetanko, jossa on alemmas laskeutuva osio hengareille. (näköjään en osaa sitä sanoiksikaan kovin selkeästi pukea, niin onpa ihme kun ei mun kuvatkaan aukea muille.. :) Periaatteessa idea voisi toimia noinkin, jos tangon ruuvaisi kiinni yläkaapin pohjaan. Se vaan mietittyttää, millaista painoa tuo pohja jaksaa kannatella. Eli yritän kuitenkin ensin lähestyä seppää viestillä ja tietustella, josko tangon ehkä sittenkin saisi fiksattua haluttuun muotoonsa.

Kehveli. Olin niin intona tästä etukäteen. Ensi kerralla piirrän pihapiirin pikkukivetkin suunnitelmiini, niin ei jää mikään epäselväksi.

Ever since I saw this apartment for the first time, I've wanted to have a metal clothing rack in the nook in our hall. I sent a picture of what I wanted to a couple of blacksmiths and made a deal with one. Today my hubby went to get home the finished rack. Looks good, but it's only half of what I ordered.. I know my picture is not the best of quality, but it looks pretty clear at least to me. He must have misunderstood that one of the lines is a wall, not part of the actual rack. Well, it would work out this way too if we put it hanging from the underside of the small cabinets up there. But I'm worried about how much weight it can hold up. So I still want to stick with the original plan and I'm going to contact the blacksmith and ask if it could still be fixed.

Dang. I was so thrilled about this in advance. Next time I need to get something done I'll sketch up everything, so there's no way my expectations would be misunderstood again.

Oman elämäni Aku Ankka

Parin päivän takaisessa Metrossa oli suorassa lähetyksessä tässä taannoin pyllähtäneen uutisankkuri Kirsi Alm-Siiran lausahdus: "Olen oman elämäni Aku Ankka. Mieheni Kalle sanookin usein, että kanssani elämä ei ainakaan ole tylsää." Voin niin samaistua noihin sanoihin ja uskon, että miekkonen allekirjoittaa myös. Olen tosiaan yhden sortin Aku. Epäonninen koheltaja, jolle sattuu ja tapahtuu jatkuvasti. 

Vai mitäs sanotte tästä: olin eilen hakemassa poikasta hoidosta. Annoin autonavaimet pojalle käteen, että saisin hänet keskittymään niihin hetkeksi ja voisin äkkiä sujauttaa turvaistuimen vyöt kiinni. Yleensä sujauttaminen on kyllä ihan väärä sana kuvaamaan tuota tapahtumaa.. Tähän asti kaikki meni hyvin, mutta sitten onni kääntyi. Ajatuksissani löin autonoven kiinni ja sillä samalla sekunnilla tiesin, että se oli virhe. Meidän kosla on nähkääs vähän turhan oma-aloitteinen, se lukitsee välillä itse itsensä. Niinhän siinä nytkin kävi. Ja avaimet olivat tietenkin edelleen pojan vieressä takapenkillä.

Otin käyttöön kaikki eleet ja ilmeet mitä keksin, kun yritin saada (niin, 1-vuotiasta..) ottamaan avaimet käteensä ja avaamaan ovet. Ei onnistunut, ylläri. Onneksi en ollut missään 300 kilometrin päässä kotoa ja mieskin oli lähimailla, joten pystyin vaihtamaan suunnitelmaan B. Hoitajien puhelin nolona lainaan, soitto miekkoselle ja sitten pikavauhtia takaisin auton luo odottelemaan vara-avainlähettiä.

Ei ole taas hetkeen kymmenminuuttinen tuntunut yhtä pitkältä, kuin siinä miestä odotellessa. Yritin pelleillä ja jutella lasin läpi pojalle, jolla ei oikein meinannut riittää huumorintaju tai kärsivällisyys. Aina kun muita vanhempia saapui lapsiaan hakemaan, naputtelin siinä muina naisina auton kattoa ihan kuin olisi ollut homma täysin hanskassa. Tässä ihan muuten vaan hengailen päiväkodin pihassa perjantai-iltapäivällä kello neljä, juunou. Eihän teillä muillakaan mitään järkevämpää tekemistä ole? Lopulta mies pinkoi paikalle, saatiin ovet auki ja konkkaronkka vihdoin kotiin.

Toinen samaan akuankkailukategoriaan uppoava tarina on se, kun tiirikoin viime viikolla rautasahalla alavaraston munalukon auki. Renkaat oli saatava vaihdettua, eikä varaston avainta yhtäkkiä ollutkaan enää missään. Kyllä siinä sahaillessa kävi mielessä, että voisi kai tämänkin helpommin hoitaa. Mutta pääasia, että renkaat on vaihdettu, niinhän?

Hajamielisestä päästä..

.. kärsii koko elämä. Tässä viime aikojen kohellukset:



 - Olin autuaasti unohtanut vaihtaneeni vuoron työkaverin kanssa. Kampean ysiksi sorvin ääreen ja tajuan, että minun olisi pitänyt tulla yhteentoista. Kotiinkaan ei kannata enää ajella takaisin, ei auta kuin mennä kaupungille palloilemaan pariksi tunniksi. Mieluummin olisin ollut poikasen kanssa kotona kun muutenkin tuo yhdessäoloaika on liian lyhyt.

- Kaikki on muutenkin aina hukassa, mutta torstaina lentomatkan jälkeen en enää löytänyt lompakkoa mistään. Soitan jo töihinkin ja siellä tsekataan rouvan kaappi. Ei ole siellä. No niin, jäi varmasti sinne lentokoneeseen. Lohduttaudun köyhyydelläni, mahdollinen löytäjä ei paljon pääse hurvittelemaan. Käyn kuitenkin vielä kertaalleen läpi kaikki kamppeet, ja sieltähän se karkulainen löytyy: meikkipussista. Miten se sinne eksyi, älä kysy.

- Mitä mun pitikään ostaa kotiin? Muistan ehkä puolet. Kirjoitin kyllä kauppalistan, mutta ei se siellä keittiön pöydällä oikein auta mitään. Voinhan tietenkin kotiin mennessä tarkistaa, mitä jäi ostamatta.

- Ai niin, siitähän on jo pari päivää kun meidän huutiksessa myynnissä olleiden kippojen huutoaika loppui. Pitäsköhän siihen voittajaan ottaa yhteyttä?

- Eniten kuitenkin otti päähän tämä: muistin väärin pojun allergiasairaalan vehnäaltistusajan. Tiistaina otin ajanvarauskirjeen käteen oikein varmistaakseni, mihin aikaan torstaina piti mennä. Muuten ihan hyvä, mutta tutkimuksissa olisi pitänyt olla sillä nimenomaisella hetkellä tiistaina. Tottakai niiden puhelinaika oli päättynyt vartti sitten ja uuden ajan saa vain uudella lähetteellä. Ei ne olleet päiväkodissakaan ollenkaan odotelleet, että saamme lopulta vähän selkoa poikasen ruokailuihin... Enkä minä ollut ollenkaan odottanut viljattoman dieetin mahdollista päättymistä.. Ja kaiken lisäksi se käyttämätön aika pitää maksaa. Seuraavana päivänä ei auttanut muu kuin nöyränä soitella ja pahoitella unohdusta. Ihana hoitaja puhelimessa ymmärsi hajamielistä mammaa ja varasi ystävällisesti uuden ajan. Nyt se on ympyröity kalenterista ja puhelimessakin on muistutus. Tällä kerralla me muuten ollaan siellä oikeaan aikaan!


Kiitos hormonit. Toivottavasti saan edes vähän syyttää teitä tästä harvapäisyydestä? Eihän tästä muuten tule mitään, jos moinen säätö on pysyvä olotila. Tähän asti olen pärjännyt (melkein) erinomaisesti muistin varassa. Joskus täyttelin kalenteria kun muutkin tekee niin, mutten koskaan muistanut katsoa mitä olin sinne merkannut. Nyt tilanne alkaa vaatia sen käytön opettelemista.

Hatarasta teipistä kärsii mun taulukollaasit.. :)

 I have been very forgetful lately. Here are some examples:

- I forgot that I had changed shifts with my workmate. I turned up at work at 9 in the morning just to find out that I should have come at 11. Nice. It didn't make sense to go back home anymore, so I had to go wandering around in the city for couple of hours. I'd rather have spent that time home with our son, because that time I get to be with him is so short these days.

- Everything is missing. On thursday after flying to my parent's I realized I can't find my wallet. I called to work but they didn't find it in my locker. Great, I must have left it on the plane. At least the person who finds it can't have a feast because my financial situation is not the best of all, I thought. Then I decided to go through my stuff once more and finally found the lost property from my toiletry bag. Don't ask how did it end up in there.

- What did I have to buy to home? I remember maybe half of the stuff. I did write a shopping list, but it doesn't really help on the kitchen counter. At least I can check what I forgot when I get back home.

- Oops, the selling time of the bowls we had for sale on an internet site expired already two days ago. I guess we should contact the buyer..

- And what annoyed me most was this: I didn't remember the right date of our appointment in the allergy unit. This messed up so many things: they had been waiting in the day care that we'd know more about the little man's diet, and I had been longing for a possible ending of my glutenfree diet. They didn't answer the phone anymore when I realized my mistake so I had to call the next day and hope that they'd understand and give me a new appointment. Usually if you forget to come, the care relationship ends. Luckily the lady who picked up the phone the following day was very understanding and kindly gave me a new appointment. Now I have it circled on my calendar and I also set a reminder on my phone. The next time we'll definitely be there!

Thank you, hormones. I hope I can blame you even a little. Otherwise I'll be screwed, if this is a permanent condition. Before I was fine with just my head but now I'm learning to use a calendar to keep everything under control.

Huhhahhei

Mun vanhemmat ottivat ja starttasivat tänään kohti niitä leveyspiirejä, joissa varpaat voi tulla märkää rantahiekkaa tummemmiksi. Se taas tiesi sitä, että me oleillaan poikasen kanssa jälleen viikon verran täällä Oulun seutuvilla, tällä kertaa mörönsyöttinä ja pitämässä veljmiehet ruuassa ja irti toisistaan.

Sanotaanko nyt näin, että lähdöt ei oo koskaan ollut mun vahvoja puolia. Lukekaa, niin tiedätte miksi. Paitsi tänään matkassa oli kyllä pari odottamatontakin mutkaa..

- kello soi ihmisten aikaan, mutta kuorsaan onnellisesti yhden arvokkaan tunnin valmistatumisajasta

- seuraavat pari tuntia menee siihen, kun ravaan ympäri kotia ja keräilen kampetta kasaan hyvin epäloogisessa järjestyksessä (lue: järjestelmälliseltä tähän olisi mennyt n. 20 min)

- ongelma: mulla ei ole käteistä bussiin

- pihin ratkaisu: koska otolle ja teboilille on yhtä pitkä matka, kerään kasaan kaikki komeroiden perukoilla olevat pullot, ja palautan ne pikavauhtia huoltsikalle

- saldo: 3,15 €, riittää mainiosti. Eipähän tuhraannu ne 17,50 johonkin turhaan, mitä noston jälkeen olisi jäänyt lompakkoon pyörimään

- taas pikaravia vaunujen kanssa kotiin, laukku kantokahvoista selkään (Mikset ottanu rinkkaa, kun sulla sellanen on? Älä edes kysy), toinen laukku olalle ja poika syliin

- olen jo kotiovea avaessa ihan hiessä ja sitten kuuluu huuto: "Hei! Ei saa tulla! Odota kolme minuuttia!" ARGH, mitä nyt. Mikä todennäköisyys sillekin on, että käytävän lattia on just sillä nimenomaisella hetkellä vahattu, kun tällä mun vaivoin korkkarien varaan (pisteet kenkävalinnasta) kasaamalla kuljetuksella on tasan 5 minuuttia aikaa ehtiä pysäkille?

- epätoivoinen katse kelloon. "Mun on pakko mennä bussiin!" "Kolme minuuttia!"

- puntaroin vaihtoehtoja noin minuutin ja huutelen välillä lupaa liikkua, ilman vastausta -> päätös: paskat nyt tästä vahasta, mun on mentävä.

- koikkelehdin mahdollisimman vähillä askelilla hissiin, alhaalla mua on vastassa närkästynyt siivooja, joka näyttää vähän heltyvän, kun tulen näkyviin kaikkine tavaroineni ja pyytelen kovasti anteeksi.

[Eikö tästä vois tehdä vaikka perinteen, taloyhtiön avenue of stars? Jokaisen vahauksen yhteydessä joku kelpo asukas saisi jalanjälkensä vahaan? No aivan varmasti.]

- seuraa jotain juoksuntapaista epätoivoista askellusta ja ehdin kuin ehdinkin bussiin. HUH.

Tätä kaikkea seurasi vielä pari muutakin selkkausta, mutta niistä sais kirjotettua vielä toisenkin samanmoisen tarinan ja aattelin jättää sen nyt toiseen kertaan. Ihme kyllä, perillä ollaan ja luultavasti kaikki tavaratkin on pysyneet kelkassa.

Translation very very briefly: I'm not the most organized person on the planet. Today I had to get to the airport because I'm staying at my parent's again, during their vacation. You can just guess what a mess I made when I had to make it there by bus, carrying alone a huge luggage on my back (Why oh why didn't you take the backpack as you have one!? Don't ask) plus the little man and a smaller bag. On high heels.

Well, let's just say that luckily I was able to get to the plane on time and now I'm safely at my destination, hopefully with all the stuff that I had when I left home. But there has certainly been some easier days in my life.

Ohjelmassa ongintaa

Olin tänään nauttimassa huikaisevan hienosta syyssäästä ulkona ja samalla nukuttamassa poikasta. Kun palasin kävelyltä, poju nukkui vielä, joten jätin hänet koisimaan terassille. Hain vielä rattaisiin yhden peiton, ettei pääsisi paleltamaan. Tähän mennessä kaikki oli sujunut varsin mallikkaasti. Mutta sitten sain päähäni alkaa asettelemaan peittoa vähän paremmin. Seuraavassa hetkessä tajusin vihkisormukseni tippuvan kylmän kutistamasta nimettömästäni suoraan terassin lautojen väliin. Syöksyin kontalleni nenä kiinni lautoihin ja etsin katseellani sormustani. Huh, sieltä kaiken hiekan seasta pilkisti onneksi pieni pätkä aarrettani.

Seurasi armotonta raksutusta pääkopassa. Aivotyön tuloksena keksin taivuttaa metallisen hengarin pitemmäksi malliksi, jolla yltäisin sormukseen asti. Kyllä meinasi vähän käsi täristä, kun ujutin hengarin laudanrakoon. Lähinnä pelkäsin onnistuvani sohimaan rinkulan vain syvemmälle hiekkaan. Mutta kerrankin älynväläykseni todella toimi ja sain kuin sainkin sormuksen ongittua ylös. 

Tarinan opetus sormuksenomistajille: pitäkäähän hanskat kädessä pakkasilla ja välttäkää äkkiliikkeitä paljain kätösin!:)

Guess what happened today while I was outside putting an extra blanket into the stroller where the little man was having a nap? All of a sudden I realized that my wedding ring fell off my shrunk finger, straight through the hole between the terrace boards. I rushed to look through the hole to see my ring. Phew, there it was, I could see a small part of that precious thing coming out of the sand.

This incident was followed by a lot of thinking. As a result of that brain work I came up with bending a metal clothes hanger to make it longer, with which I could reach the ring. My hands trembled a bit when I foisted the hanger through the hole, because I was afraid that I'd just manage to poke the ring deeper into the sand. But for once my idea turned out to actually work, and I succeeded in fishing my ring back up.

A lesson to be learned for all ring owners: keep your gloves on and if you have to be bare handed, avoid sudden movements.

Tulipahan taas toheloitua

Ajeltiin viime yönä takaisin kotiin vanhempieni luota kaukaa pohjoisesta. Hitusen lyhyeksi jääneillä yöunilla tämä päivä onkin mennyt melkoisessa pöhnässä. Pitäisihän tällaisessa tilanteessa jo järjenkin sanoa, ettei kannata lähteä kovin kauas kotoa haahuilemaan. Syöttötuolin pampuloiden kutsu oli kuitenkin liian voimakas ja niin niitä sitten lähdettiin espalta hakemaan. Tuliterät puupallukat laukussa tämä haamujoukkio suuntasi Kamppiin ensin pitämään vanhemmat ruuassa, ja sitten syöttämään poikasta lastenhoitohuoneeseen. Viimeksi mainittu peliliike taisi olla liikaa sumentuneille aivonystyröilleni (tai sitten voisin suoraan syyttää hajamielisyyttäni), sillä onnistuin jättämään sinne laukkuni = ne korvaamattomat viisi vaippaa, muutama likainen lusikka, epämääräiset kuitit, melkein tyhjä käsidesi jne.. Niin ja oli siellä seassa jotain sellasia mitättömyyksiäkin kuin rahapussi, kännykkä ja kamera.

Hyi, miten mä inhoankin sitä tunnetta, kun tajuaa että on onnistunut jättämään jotain kelkasta. (Ja sitä, että tuo tunne on tullut mulle viime aikoina vähän turhan tutuksi. Kiitos, hormonit ja katkonaiset yöt.) Tuskanhiki puski pintaan kun ravasin ympäri Kamppia etsien laukkuani. Toivoni jo menettäneenä menin lopulta kysymään omaisuuttani löytötavaratoimistosta ja ihme tapahtui: joku ihana kulkija oli käynyt viemässä laukkuni sinne. Jopa mun käteisvarantoni, kokonainen kymppi oli tallella. Jonka tosin jouduin antamaan sille löytötavarasedälle, mutta ei haitannut sekään. Olisin antanut vaikka kaksi kymppiä, jos olisi sillä hetkellä ollut. 

Todennäköisyys sille, että laukkuni löytäjä(t) lukee tätä on aika pieni, mutta sanon kuitenkin: ISO kiitos sinulle! Palautit taas ainakin hetkeksi mun uskon ihmisten rehellisyyteen!

Jutun kuvat ei liittyneet sen kummemmin aiheeseen, innostuin vain kuurasta kotipuolessa. Uskomattoman kaunista! Ja kylmää. Mutta tuollaisina hetkinä se kirpakka kylmyys on vain hienoa.

I was pretty tired today because last night we drove back from my parent's place way up north, and it was late when we finally got home. I wasn't sharp at all and I know I should have stayed home for the whole day. But I couldn't resist the call of the new wooden parts to our highchair, so we headed to Helsinki to get them. Everything went smoothly until I realized that I had left my purse to the child care room in shopping center Kamppi. Nothing important in there, just my wallet, cell phone and camera to name a few..

Gosh, how I hate the feeling when you realize you've lost something. My panic lead to a serious cold sweat while I ran around the shops trying to find my purse. I had already lost all hope, but I decided to go ask from the lost property office anyway and believe it or not, they did have all of my missing belongings there! Even the huge amount of cash I had, 10 euros, was still there. I had to give it to the guy at the office in exchange of my purse though, but it didn't matter. 

It's not very likely that the lovely person who returned my bag there would read this, but still I want to say BIG thank you! You made me believe in the existence of good, honest people again!

The pictures have nothing to do with this story. I just got excited of the frost at my parent's yard. How amazingly beautiful is that! And cold too. But that crisp coldness is just awesome on moments like that!