Viimeiset valitukset

Anteeksi, tiedossa vielä muutaman kappaleen verran remonttivuodatusta. Minkäs teet, olen vain niin itsepäinen. Jos jotain päähäni saan, ei se sieltä kovin helposti lähde ja tällä kertaa tuntuu vievän yöunetkin mokoma päähänpinttymä.

Tilanne on nyt se, että todennäköisesti sunnuntaina saadaan avaimet uuteen kotiin, jos edelliset asukkaat on saaneet kamppeensa roudattua ulos. Ensi viikon torstaihin heillä on siihen aikaa sopimuksen mukaan, mutta jos asunto vapautuu aiemmin niin ei totisesti valiteta. Sormet syyhyää jo ihan kiitettävästi päästä remppaamaan. Totta puhuen tämä viivytys on ollut hyväkin juttu. Olen ehtinyt kaikessa rauhassa (mieskin toki, mutta minun kriisini tämä enemmän on) opetella hautaamaan haaveitani uudesta pohjasta ja pohtimaan hyviä ratkaisuja vanhaan. 

Yhdessä vaiheessa kylläkin päätin yrittää vielä kerran. Soittelin vaikka mihin tekniselle isännöitsijälle, rakennusvalvontaan, tutulle LVI-suunnittelijalle ja aina välissä miekkoselle. Näytti jo melkein valoisalta ja ehdin hetken iloita. Viimeisen naulan tähän arkkuun löivät kuitenkin byrokratia ja rakennusvalvonnan heput, jotka tietenkin lomailevat niin kuin muukin Suomi. Kesäsijaiset tekevät vain välttämättömän, enkä usko  meidän tavisten keittiönsiirtohaaveiden olevan kovinkaan korkealla prioriteettilistalla. Ei ehtisi luvat varmaan edes siihen heinäkuun loppuun, jolloin meidän olisi tarkoitus jo muuttaa uuteen. 

Hyvää kannattaisi toki odottaa, mutta asunnon nykyisen keittiön suhteen edes laitteiden toiminnasta ei ole takeita, joten senkään väliaikaisen käytön varaan ei voi laskea. Lisäksi tunnen itseni jo sen verta perusteellisesti, että tiedän, etten voi muuttaa kovin keskeneräiseen kotiin. Vaarana nimittäin on, että asumme keskeneräisyyden keskellä vielä viiden vuoden päästäkin ja sitä en halua.

Eli nyt kai sitten lopullisesti on todettava: se siitä. Ei tätä tyytymistä kylläkään helpota se, että monet ovat kehuneet vuolaasti suunnittelemaani pohjaa ja rohjenneet jopa väittää minun olevan täysin väärällä alalla... Argh. Mutta nyt lupaan ja vannon, että tämä valitus loppuu ja jatkossa keskityn oman kodin omannäköiseksi remontoinnin hyviin puoliin. Muistuttakaa, jos tämä lupaus unohtuu.:)

Probably next week we'll get the keys to our new home and will be able to start renovating. I'm really looking forward to it but at the same time I'm still struggling to forget my dreams of the better floor plan. I really tried to make it work for the one last time, but this time those dreams were shattered because I was told that it can take more than 2 months to get the much needed construction permit. Oh how I love the super complicated bureaucracy here in Finland.. 

But now I promise I'll quit whining about this here and from now on concentrate on the positive sides of really getting our own home and getting to make it look the way we want. 

Joutuu tyytymään

Vähän hattu kourassa ja nöyränä tyttönä täytyy nyt tulla kertomaan, että uudessa asunnossa on sittenkin mentävä sillä mitä on. Pohjan suhteen siis, ja puhtaasti budjettisyistä. Kysyttiin kyllä tarjousta keittiön siirrosta remppafirmasta ja vaikka sieltä kohtuullista hintaa esitettiinkin, oli tehtävän työn määrä niin valtaisa, että se kaikki olisi nielaissut koko remonttiin varatun eurokasan. Kokonaan itsekään ei uskalleta tehdä tällä olemattomalla remontointikokemuksella (eikä oikein voidakaan kaikkien lupa-asioiden ja vastaavien mestarien ja muiden tarpeen vuoksi).

Olisihan ne uudet putket toki siinä nykyisen olkkarin paikalla olleet kerrassaan mainioissa asemissa, mutta pelkkien seinästä töröttävien putkien avulla on kuulemani mukaan aika hankala kokata. Eikä niihin oikein mahdu murto-osaakaan allekirjoittaneen kiitettävästä astiakokoelmasta säilömään. On siis tylysti haudattava nämä unelmat ja kehitettävä jotain tilalle, ei tässä muu auta.

Kyllä sen oikeastaan tiesi jo etukäteen, ettei tuollaista hommaa ihan markalla tai kahdella tehdä. Silti halusin yrittää ja pakko myöntää, että harmitti ja edelleen harmittaa aika lailla. Mutta turkanen, tähän en kyllä jää märehtimään. Nyt pistetään kaikki mahdolliset parhaat ideat nippuun ja niiden avulla me muuten loihditaan siitä hyvä ja toimiva. Kaikista puutteista välittämättä. Eikä se ainakaan mikään puute ole, että minä, joka olen valitettavan kaukana reippaasta kodinhengettärestä, saan rauhassa jättää romppeet ja skeidat piiloon keittiön puolelle vieraita kestiessäni. Ja makkarit on niin isoja, että molempiin mahtuisi vaikka kaksi parisänkyä, mikä kyllä ei sinällään ole mitenkään toivottavaa kun ei tässä mitään kommuunia olla perustamassa. Tuli vaan mieleen ensimmäisenä mittarina, jonka avulla tuosta huoneiden koosta voi leuhkia. Että repikää vaikka siitä nyt sitten.

Kaikesta tästä märmätyksestä huolimatta olen siis edelleen hyvin onnellinen tuleva asunnonomistaja. Muutaman haasteen edessä oleva sellainen kylläkin, mutta otetaan haasteet vastaan ja katsotaan mitä tästä tulee. Toivottavasti jotain hyvää!

I'm a bit embarrassed to say this, but the truth is that we can't make the changes to our new apartment's floor plan that we wanted. It'd have been too expensive to have someone do it for us and because we don't have too much experience in renovating we didn't want to try doing it ourselves. So we just have to stick with the existing plan and make the new kitchen as functional as possible even though the space for it isn't very large. 

If I try to look on the positive side of things, at least I will not have to worry about the mess in the kitchen when having guests over. Which suits me more than well as I'm not the briskest housewife in town.. And the bedrooms will be very spacious which is nice too.

So don't get me wrong, even after all this whining I'm still a really happy home-owner-to-be. Who has a couple of challenges ahead but I'll take them and see what happens. Hopefully something great!

Aamukaaos

Joskus tämä show vaan kyllästyttää. Itku ja sotku ja temppuilu. Heti aamun alkajaisiksi kiivettiin ruokapöydälle ja vastapesty yökkäri sotkeutui iskän aamukahviin (onneksi jo jäähtyneeseen). Olihan se jo yhden kokonaisen yön ehtinytkin olla päällä. 

Kaikki ne kymmenet syöttötuolin lähestymisyritykset saivat poikasen taholta aikaan salamannopean spagaatin ja korviaraastavan huudon. Lopulta lakkasin yrittämästä ja puuroa syötiinkin sitten vähän missä sattuu. Ja samalla vähän sutattiin puuroisilla käsillä peiliä ja mihin nyt muualle sattui kädet osumaan.

Pukeminen oli jo melkoinen taistelu, mutta hampaidenpesu se vasta taistelua olikin. Niin kuin aina. On niin helppo toitottaa neuvolan oppaissa, että aloittakaa hampaidenhoito heti ensimmäisen hampaan puhjettua, jotta lapsi tottuisi harjaukseen. Just joo. Näyttää varmaan paperilla hyvältä, mutta ei ainakaan meillä ole toiminut käytännössä. Nyt on yhdeksän kuukautta harjattu, eikä tottumista ole havaittavissa. Huutoa, rimpuilua ja suun itsepäistä kiinnipitämistä sitäkin enemmän. Jos on vinkkiä tarjota, en pahastu..

Ja kaikesta tästä huolimatta, jo päiväkodin ovea sulkiessa oli tuota rakasta vilperttiä ikävä.

Ei oo aina heleppoo tämä äiti-ihmisen elo.

This morning was chaotic. Right after getting out of bed the little man climbed up on dining table and spilled dad's morning coffee all over his just washed pajamas (luckily the coffee was already cold).

Every time I tried to approach the highchair with him, he started yelling, made a split-like posture and refused to get in the chair. Finally I gave up and fed him around the house. And at the same time he smeared the porridge all over the place..

Getting him dressed was a bit of a fight, but brushing his teeth was a total nightmare. Once again. It's so easy for all the experts to say that the child will get used to brushing teeth if you start it right after the first tooth has emerged. Yeah right. We have been brushing for nine months already and no getting used to has happened. A lot of yelling, wriggling and stubborn mouth shutting has occured though. If you have any tips to offer, I certainly don't mind..

But still after all this chaos, when I closed the door of the day care behind me,

I already missed that lovely little monster.

It's not always easy this whole being a mom-thing.

Karmeat kaksi päivää

Elävien kirjoissa taas, melkein. Nyt oli meidän isompien vuoro sairastaa ja kunnolla sairastettiinkin sitten. Kutsumattomat vieraat Ykä & Riplu tulivat visiitille ihan pyytämättä ja yllättäen. Kaverukset vetivät jalat alta myös kylässä olleelta siskoltani, mutta säästivät onneksi tämän sulhon, joka saikin sitten juoksuttaa maitohappobakteeria ja vichyä kaupasta. Näky tässä osoitteessa oli eilen kuin Raatteentiellä: joka nurkassa rojotti joku henkitoreissaan. Joko nukahtaneena tai keräilemässä voimia seuraaviin kolmeen askeleeseen vessaa kohti.

Onneksi tauti on ainakin tähän mennessä säästänyt pikkumiehen. Vaikka täytyy kyllä sanoa, että jos sairaan lapsen hoitaminen on rankkaa niin kyllä tämä melkein vie siitäkin voiton. Ei ole totisesti helppoa, kun itseltä on täysin veto pois, mutta (kohta) 1-vuotiaalla on energiaa kuin pienessä kylässä..

The last couple of days have been absolutely awful. Both me and my husband have had the worst stomach flu ever. Luckily our little man has been saved from this (so far). But to be honest, I don't know which is harder: taking care of a sick child or being half dead yourself while the (almost) 1 year old has more energy than a small village..

Hajamielisestä päästä..

.. kärsii koko elämä. Tässä viime aikojen kohellukset:



 - Olin autuaasti unohtanut vaihtaneeni vuoron työkaverin kanssa. Kampean ysiksi sorvin ääreen ja tajuan, että minun olisi pitänyt tulla yhteentoista. Kotiinkaan ei kannata enää ajella takaisin, ei auta kuin mennä kaupungille palloilemaan pariksi tunniksi. Mieluummin olisin ollut poikasen kanssa kotona kun muutenkin tuo yhdessäoloaika on liian lyhyt.

- Kaikki on muutenkin aina hukassa, mutta torstaina lentomatkan jälkeen en enää löytänyt lompakkoa mistään. Soitan jo töihinkin ja siellä tsekataan rouvan kaappi. Ei ole siellä. No niin, jäi varmasti sinne lentokoneeseen. Lohduttaudun köyhyydelläni, mahdollinen löytäjä ei paljon pääse hurvittelemaan. Käyn kuitenkin vielä kertaalleen läpi kaikki kamppeet, ja sieltähän se karkulainen löytyy: meikkipussista. Miten se sinne eksyi, älä kysy.

- Mitä mun pitikään ostaa kotiin? Muistan ehkä puolet. Kirjoitin kyllä kauppalistan, mutta ei se siellä keittiön pöydällä oikein auta mitään. Voinhan tietenkin kotiin mennessä tarkistaa, mitä jäi ostamatta.

- Ai niin, siitähän on jo pari päivää kun meidän huutiksessa myynnissä olleiden kippojen huutoaika loppui. Pitäsköhän siihen voittajaan ottaa yhteyttä?

- Eniten kuitenkin otti päähän tämä: muistin väärin pojun allergiasairaalan vehnäaltistusajan. Tiistaina otin ajanvarauskirjeen käteen oikein varmistaakseni, mihin aikaan torstaina piti mennä. Muuten ihan hyvä, mutta tutkimuksissa olisi pitänyt olla sillä nimenomaisella hetkellä tiistaina. Tottakai niiden puhelinaika oli päättynyt vartti sitten ja uuden ajan saa vain uudella lähetteellä. Ei ne olleet päiväkodissakaan ollenkaan odotelleet, että saamme lopulta vähän selkoa poikasen ruokailuihin... Enkä minä ollut ollenkaan odottanut viljattoman dieetin mahdollista päättymistä.. Ja kaiken lisäksi se käyttämätön aika pitää maksaa. Seuraavana päivänä ei auttanut muu kuin nöyränä soitella ja pahoitella unohdusta. Ihana hoitaja puhelimessa ymmärsi hajamielistä mammaa ja varasi ystävällisesti uuden ajan. Nyt se on ympyröity kalenterista ja puhelimessakin on muistutus. Tällä kerralla me muuten ollaan siellä oikeaan aikaan!


Kiitos hormonit. Toivottavasti saan edes vähän syyttää teitä tästä harvapäisyydestä? Eihän tästä muuten tule mitään, jos moinen säätö on pysyvä olotila. Tähän asti olen pärjännyt (melkein) erinomaisesti muistin varassa. Joskus täyttelin kalenteria kun muutkin tekee niin, mutten koskaan muistanut katsoa mitä olin sinne merkannut. Nyt tilanne alkaa vaatia sen käytön opettelemista.

Hatarasta teipistä kärsii mun taulukollaasit.. :)

 I have been very forgetful lately. Here are some examples:

- I forgot that I had changed shifts with my workmate. I turned up at work at 9 in the morning just to find out that I should have come at 11. Nice. It didn't make sense to go back home anymore, so I had to go wandering around in the city for couple of hours. I'd rather have spent that time home with our son, because that time I get to be with him is so short these days.

- Everything is missing. On thursday after flying to my parent's I realized I can't find my wallet. I called to work but they didn't find it in my locker. Great, I must have left it on the plane. At least the person who finds it can't have a feast because my financial situation is not the best of all, I thought. Then I decided to go through my stuff once more and finally found the lost property from my toiletry bag. Don't ask how did it end up in there.

- What did I have to buy to home? I remember maybe half of the stuff. I did write a shopping list, but it doesn't really help on the kitchen counter. At least I can check what I forgot when I get back home.

- Oops, the selling time of the bowls we had for sale on an internet site expired already two days ago. I guess we should contact the buyer..

- And what annoyed me most was this: I didn't remember the right date of our appointment in the allergy unit. This messed up so many things: they had been waiting in the day care that we'd know more about the little man's diet, and I had been longing for a possible ending of my glutenfree diet. They didn't answer the phone anymore when I realized my mistake so I had to call the next day and hope that they'd understand and give me a new appointment. Usually if you forget to come, the care relationship ends. Luckily the lady who picked up the phone the following day was very understanding and kindly gave me a new appointment. Now I have it circled on my calendar and I also set a reminder on my phone. The next time we'll definitely be there!

Thank you, hormones. I hope I can blame you even a little. Otherwise I'll be screwed, if this is a permanent condition. Before I was fine with just my head but now I'm learning to use a calendar to keep everything under control.

Liikunta: 7

Mahtava kevättalven auringonpaiste sai aikaan ihmeen: tämä naikkonen kiipesi suksien päälle ja lähti miehensä kintereillä puuskuttamaan ladulle. Ilma oli hyvä, mutta kunto melko huono. Onneksi jälkimmäinen asia oli tiedossa jo ennen ladulle lähtöä. Silti on myönnettävä, että kyllä vähän otti koville, kun kasikymppinen mummo sivakoi perinteisellä tyylillä ohi minusta "luisteluhiihtäjästä". Paluumatka oli enimmäkseen alamäkeä ja luistelunikin saattoi jo alkaa muistuttaa luistelua. Enkä edes horjahtanut kuin ehkä kerran kilometrillä. Ja katkaisin sauvan, mutta sovitaan, että se johtui vain omien muskelien tuottaman voiman aliarvioimisesta.

Suurin syy siihen, etten ole viime vuosina liiemmin latuja kuluttanut, löytyy koululiikunnasta. Pakon edessä koulun kisojen häpeäpilkkuna latuja kiertäessäni opin suorastaan vihaamaan tuota lajia. Muutenkaan muistoni koulun liikkatunneista eivät ole sieltä mukavimmasta päästä. Pienen alakoululaisen itsetuntoon jäi lovi pitkäksi aikaa, kun tulin aina valituksi viimeisenä huutoäänestyksissä. Joskus aiheesta nousi melkein tappelu: Elli oli meillä viimeksi, teidän vuoro ottaa se nyt. Erilaisissa testeissä tulokset olivat prosentteja. Tulostasi vastaava prosenttiluku kertoi sen, kuinka moni ikäisistäsi on keskimäärin sinua huonompia. Oli todella ylpeä olo raapustaa lappunsa täyteen jotain yhtätoista ja yhdeksää.

Itse tajusin vasta lukioikäisenä, että liikuntakin voi olla mukavaa. (En kylläkään siellä lukion oppitunnilla, jossa opettaja painoi selkääni väkisin alaspäin venytellessäni ja huusi koko luokalle, ettette voi koskaan synnyttää, jos ette kestä kipua.) Paljon armollisempi meininki oli siellä ohjatussa jumpassa, jossa kävimme kaverini kanssa. Kukaan ei mitannut suoritustani tai rankannut minua mitenkään. Jos askelet meni metsään, ei silläkään ollut väliä. Sen kun jatkoi sitten, kun sai taas rytmistä kiinni. Myöhemmin ihastuin pilatekseen, kahvakuulaan, stepiin ja vaikka mihin. Mutta jos kaverini eivät silloin olisi raahanneet minua mukanaan jumppaan, en tiedä olisinko löytänyt koskaan sitä omaa juttuani.

Mielestäni koulun liikunnanopetus on yleensäkin ottaen täysin metsässä. Varsinkin, kun lasten lihavuus lisääntyy jatkuvasti, en ymmärrä miksi liikuntatunneilla keskitytään karsimaan huippu-urheilijat taviksista. Eikö olisi paljon hyödyllisempää opettaa lapsille liikunnan iloa: tutustuttaa heitä erilaisiin lajeihin, ilman mitään vertailua tai kellottamista. Jokainen saisi etsiä itselleen mieluista lajia, jonka kautta ehkä useampi omaksuisi liikunnallisen elämäntavan. Ehkä jopa loppuelämäkseen! Jos minulta kysytään, liikunnasta ei pitäisi edes antaa arvosanaa.

Kyllähän tämä nykyinenkin systeemi varmasti sopii niille lenkkarit jalassa syntyneille atleeteille, mutta on meitä muitakin. Meitä, jotka emme saa sormia lattiaan tai joiden aivot eivät taivu käskyttämään jalkoja juoksemaan ja kuljettamaan palloa yhtä aikaa. Ja kun päähän on iskostunut riittävän syvälle, että on surkea, ei varmasti halua enää edes yrittää opetellakaan.

Millaisia kokemuksia teillä on koululiikunnasta? Tahtoo tietää!

A miracle happened today: I went cross country skiing with my husband - and actually liked it! The weather was awesome and for the most part my skiing went okay. If you don't count the 80-something years old lady who passed me, or the broken stick..

The main reason for not liking that sport is the school sports. I was not the athlete of the class and mostly the sports classes were a nightmare for me. Luckily I discovered the joy of exercising later in life, but I really think they should change the way they teach sports at school. Instead of concentrating on separating the top sportsmen (and women) from the ordinary people, I think they should try to help everyone find the joy of exercising. Encourage the kids to find their thing. Maybe that way they would adopt a sporty lifestyle for the rest of their lives!

Hyvin tuhlattua energiaa

Voihan ärsytys ja pettymys. Ankeita asioita molemmat, mutta niihin liittyy yksi positviinen puoli. Rätti ja imuri kädessä on nääs hyvä riehua ja kanavoida kaikki agressiot kakkaiseen kotiinsa. Siivosin, hankasin ja hinkkasinkin sitten eilisillan kaikella ärsytysenergiallani ja olipahan aika tehokasta. Keittiönkaappien ovien todellinen väri paljastui kaikkien roiskeiden alta ja imurin säiliö täyttyi kiitettävästi. Kaupan päälle sain paremman mielen ja siistin kodin. 

Loput tästä viikonlopusta aionkin kuluttaa sitten surutta vetäen lonkkaa. Siinä toinen hyvä ärsytyksenpoistokeino, ehkä nämä verenpaineet tästä vielä laskee.:)

Ja päivän muihin aiheisiin: tervetuloa kaikki uudet lukijat! Piristyn aina kummasti, kun kirjaudun tänne blogimaailmaan ja huomaan jonkun uuden ihmisen löytäneen mööpeliin. On myös ollut ihana kuulla teiltä muutamilta tosielämän tutuilta, että vierailette täällä säännöllisesti. Kannustatte jatkamaan tätä touhua! 

<3

There's one positive side in being annoyed and disappointed. It's good to use all that extra energy you have to clean up. And that's what I did last night. The real color of kitchen cupboard doors was revealed from underneath all the splashes and vacuum cleaner had to work hard. That really worked for me as anger management and in addition I got a clean home.

The rest of this weekend I'm going to spend doing nothing. That's another good way to get rid of your frustration.. Maybe my blood pressure will be back to normal by Monday morning.:)

And then another topic for today: welcome all new readers! It always cheers me up a lot when I log in to Blogger and notice that some new people have found their way to mööpeli. It has also been super nice to hear that some of my real life friends visit my blog regularly as well. You encourage me to continue doing this!

<3

Aina ei voi voittaa

Hyvän mielen kuva pahan mielen tekstiin. Poikasen ensikosketus lumen kanssa! - Our baby's first time in the snow!

Varoitus niille, joiden mielestä blogit ovat vain iloisista asioista raportointia varten:

skippaa tämä teksti.

Onhan niitä, huonompia ja parempia päiviä. Tänään oli yksi niistä huonommista. Heti aamusta alkoi mennä mönkään: nukuin pommiin. Ollessani jo valmiiksi vähän jäljessä aikataulusta, ei ollut mitenkään mieltäylentävää huomata, että yöllä oli satanut rutkasti lunta. Enkä tietenkään ollut vieläkään muistanut ostaa lumiharjaa, joten jouduin kauhomaan pysäköintikiekolla naamani kokoisen kolon tuulilasia peittävään lumikekoon ja lähtemään liikkeelle. Juu, varsinainen liikenneturvallisuuden malliesimerkki, tiedän. 

Lumisade olikin sitten taas säikäyttänyt moiseen tottumattomat suomalaiset ja meno motarilla oli sen mukaista. Kyllä me välillä taidettiin kolmeakymppiä hurjastella. Tarpeetonta varmaan kertoa, että myöhästyin siis töistä. Lieventävä asianhaara olkoon vaikka se, ettei moni muukaan ollut tänään ajoissa.

Aamun kiireessä parkkeerasin autoni ensimmäiseen paikkaan, jossa näkyi olevan vapaata. Tottakai se oli se joutomaapläntti, jonka auraus on prioriteettilistalla noin viimeisenä. Vaikka siis olin töistä lähtiessäni varustautunut jopa ihkauudella lumiharjalla, oli tiedossa lisää vastoinkäymisiä. Ensinnäkin, harjan sijasta kola olisi ollut kova sana auton esiinkaivamisessa. Mutta oli harjakin silti sata kertaa parempi kuin se turkasen kiekko. Arkeologisia kaivauksiani seurasi auton sammuminen noin 16 kertaa, kun yritin päästä puolen metrin hangesta parkkipaikalta tielle. Sitten olikin taas ohjelmassa lisää ruuhkassa töröttämistä. 

Talvi+yksityisautoilu+pk-seutu=yksinkertaisesti hanurista. Alunperin olin suunnitellutkin kulkevani bussilla töissä, mutta koska tankissa on ollut vielä bensaa, mukavuudenhalu on voittanut tähän mennessä. Nyt touhu alkaa kuitenkin olla niin kaukana mukavasta, että siirryn suosiolla bussin kuljetettavaksi. 

Kotipuoleen lopulta päästyäni yritin vielä vääntää jotain vähän uutta ja erilaista ruuaksi. Vieraan ihmisen tulo ruokapöytäämme on nähkääs aiheuttanut ruokalistapaineita. Kyllä omalle miekkoselle kehtaa niitä samoja pöperöitä tarjota aina vaan, mutta ei kyllä muille. No, arvatkaa vain, miten mun kokkailuyrityksen kanssa kävi. Itse kyllä tykkäsin, mutta kaksi muuta ei. Toisen mielestä ruuat ei kuulemma sopineet yhteen ja toiselle kastikkeen pippurit oli liian tulisia. Just. Keksi ite parempi, mulle riitti.

Loppuun vielä, että tiedän kyllä maailman olevan pullollaan todellisia ongelmia, eikä näistä ehkä yksikään ollut sellainen. Liian monta pientä vastoinkäymistä on vain joskus liikaa.

I had a bad day today, everything went wrong straight from the time I got up (late). I'm too frustrated now to concentrate on translating the whole thing but I can promise you that text is nothing you'd feel bad for not understanding. I'll translate the next one again, hopefully I have something a lot more positive to tell that time!:)

Höh, tule sitten

Syksy siis. On se kumma, että vaikka koko pienen ikänsä on täällä peräpohjolassa asustellut, niin aina se kesän loppuminen muka tulee yllätyksenä. Niin meinaa nyt nämä syyssateet ja pimeys viedä mehut meikäläisestä, ettei tänään irtoa kyllä juttua paljoa tätä enempää.

Onneksi on kynttilöitä. Ja teekuppi. Ja omat kullat kainalossa.

Eiköhän täältä suosta taas nousta!

I guess I have to let you in, autumn I mean. It is weird, that it always seems to come as a surprise, even though I have lived my whole life up here in the north.  This miserable weather is really taking its toll on me right now, and I can't come up with a lot more to say today.

Luckily I have some candles. And a cup of good tea. And my loved ones with me.

I think I'll get over this soon!