Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistoja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistoja. Näytä kaikki tekstit

27.3.17

Viikonloppuloma








               



Viikonloppu hurahti keväisessä Kööpenhaminassa. Ostimme miehen kanssa matkan muutama kuukausi sitten toisillemme synttärilahjaksi ja haaveena oli päästä reissuun ihan kaksistaan. Eipä muuten onnistu oli mieltä meidän mammantyttö, joka ei yrityksistä huolimatta (sori, naapurit..) suostunut opettelemaan muuta nukahtamistapaa kuin äidissä kiinni. Oli siis soitettava lentoyhtiöön, että lisätkääpäs yksi sylilapsi lippuun. Veikkaisin, että oli stressittömämpi sekä meille että hoitajalle näin.

Tarkoituksena oli saada pieni irtiotto arjesta. Raksa-arjesta ja muustakin. Sattui ihan hyvään saumaan, sillä nyt on käsillä meidän projektin ensimmäinen isompi takaisku: betonilattian kanssa tässä säädetään.. Melkein onnistuttiin jättämään huolet taka-alalle, mitä nyt yksi puhelu piti soittaa ja vähän vatvoa. Pääasiassa kuitenkin keskityttiin ihailemaan tuota rentoa, kaunista kaupunkia. Pyörän selästä tietenkin! Ja siinä sivussa ihan vähän kuolattiin tanskalaista dissainia sekä tietenkin syötiin hyvin.

Hayn lippulaivamyymälä aivan ydinkeskustassa on mieletön ja tietenkin täynnä kaikkea kivaa. Täytyy kuitenkin antaa erityistä tunnustusta Normann Copenhagenin showroomille, joka oli sattumalta aivan kulman takana pieneltä suloiselta hotelliltamme. Tämän liikkeen tunnelmaa olisin voinut ihastella kaikessa rauhassa pitempäänkin, jos olisi oltu kahdestaan liikkeellä. Koska ei oltu, niin.. No, muut lapselliset ainakin ymmärtää :) Hieno paikka oli joka tapauksessa!





We spent last weekend in beautiful, relaxed Copenhagen hoping to come home as relaxed as the city is. Almost nailed it :)

1.4.12

Pilleet







Eilen juhlittiin yksivuotiasta serkkulassa. Oli hyvää ruokaa ja hyvää seuraa. Kiitos kaikille! Kakun maistelu ensimmäistä kertaa elämässä pisti pojan vähän irvistelemään. Jospa ei olisi perinyt äitinsä makeanhimoa.

Tänään on nukuttu pitkään, käyty sunnuntaikävelyllä, syöty uunilohta ja odoteltu virpojia. Muutama eksyi onneksi meillekin, vaikka alaovessa on koodi. Ehkä se oli virpojia varten jätetty tänään sepposen selälleen. Kyllä täytyy sanoa, että täällä pääsevät karkinhimoiset helpolla kun ovia on kolmen metrin välein. Toista se oli meidän lapsuudessa maalla, kun potkurin kanssa kierrettiin puolisulia teitä (lue: kannettiin potkuria puolet matkasta) varmaan 20 kilometriä muutaman suklaamunan perässä..

Yesterday we celebrated our 1-year old at his cousins' place. Food was fantastic and so were all the people there. Thanks everybody!

26.2.12

Liikunta: 7




Mahtava kevättalven auringonpaiste sai aikaan ihmeen: tämä naikkonen kiipesi suksien päälle ja lähti miehensä kintereillä puuskuttamaan ladulle. Ilma oli hyvä, mutta kunto melko huono. Onneksi jälkimmäinen asia oli tiedossa jo ennen ladulle lähtöä. Silti on myönnettävä, että kyllä vähän otti koville, kun kasikymppinen mummo sivakoi perinteisellä tyylillä ohi minusta "luisteluhiihtäjästä". Paluumatka oli enimmäkseen alamäkeä ja luistelunikin saattoi jo alkaa muistuttaa luistelua. Enkä edes horjahtanut kuin ehkä kerran kilometrillä. Ja katkaisin sauvan, mutta sovitaan, että se johtui vain omien muskelien tuottaman voiman aliarvioimisesta.

Suurin syy siihen, etten ole viime vuosina liiemmin latuja kuluttanut, löytyy koululiikunnasta. Pakon edessä koulun kisojen häpeäpilkkuna latuja kiertäessäni opin suorastaan vihaamaan tuota lajia. Muutenkaan muistoni koulun liikkatunneista eivät ole sieltä mukavimmasta päästä. Pienen alakoululaisen itsetuntoon jäi lovi pitkäksi aikaa, kun tulin aina valituksi viimeisenä huutoäänestyksissä. Joskus aiheesta nousi melkein tappelu: Elli oli meillä viimeksi, teidän vuoro ottaa se nyt. Erilaisissa testeissä tulokset olivat prosentteja. Tulostasi vastaava prosenttiluku kertoi sen, kuinka moni ikäisistäsi on keskimäärin sinua huonompia. Oli todella ylpeä olo raapustaa lappunsa täyteen jotain yhtätoista ja yhdeksää.

Itse tajusin vasta lukioikäisenä, että liikuntakin voi olla mukavaa. (En kylläkään siellä lukion oppitunnilla, jossa opettaja painoi selkääni väkisin alaspäin venytellessäni ja huusi koko luokalle, ettette voi koskaan synnyttää, jos ette kestä kipua.) Paljon armollisempi meininki oli siellä ohjatussa jumpassa, jossa kävimme kaverini kanssa. Kukaan ei mitannut suoritustani tai rankannut minua mitenkään. Jos askelet meni metsään, ei silläkään ollut väliä. Sen kun jatkoi sitten, kun sai taas rytmistä kiinni. Myöhemmin ihastuin pilatekseen, kahvakuulaan, stepiin ja vaikka mihin. Mutta jos kaverini eivät silloin olisi raahanneet minua mukanaan jumppaan, en tiedä olisinko löytänyt koskaan sitä omaa juttuani.

Mielestäni koulun liikunnanopetus on yleensäkin ottaen täysin metsässä. Varsinkin, kun lasten lihavuus lisääntyy jatkuvasti, en ymmärrä miksi liikuntatunneilla keskitytään karsimaan huippu-urheilijat taviksista. Eikö olisi paljon hyödyllisempää opettaa lapsille liikunnan iloa: tutustuttaa heitä erilaisiin lajeihin, ilman mitään vertailua tai kellottamista. Jokainen saisi etsiä itselleen mieluista lajia, jonka kautta ehkä useampi omaksuisi liikunnallisen elämäntavan. Ehkä jopa loppuelämäkseen! Jos minulta kysytään, liikunnasta ei pitäisi edes antaa arvosanaa.

Kyllähän tämä nykyinenkin systeemi varmasti sopii niille lenkkarit jalassa syntyneille atleeteille, mutta on meitä muitakin. Meitä, jotka emme saa sormia lattiaan tai joiden aivot eivät taivu käskyttämään jalkoja juoksemaan ja kuljettamaan palloa yhtä aikaa. Ja kun päähän on iskostunut riittävän syvälle, että on surkea, ei varmasti halua enää edes yrittää opetellakaan.

Millaisia kokemuksia teillä on koululiikunnasta? Tahtoo tietää!

A miracle happened today: I went cross country skiing with my husband - and actually liked it! The weather was awesome and for the most part my skiing went okay. If you don't count the 80-something years old lady who passed me, or the broken stick..

The main reason for not liking that sport is the school sports. I was not the athlete of the class and mostly the sports classes were a nightmare for me. Luckily I discovered the joy of exercising later in life, but I really think they should change the way they teach sports at school. Instead of concentrating on separating the top sportsmen (and women) from the ordinary people, I think they should try to help everyone find the joy of exercising. Encourage the kids to find their thing. Maybe that way they would adopt a sporty lifestyle for the rest of their lives!

4.11.11

Good old times



Naurettiin eilen miekkosen kanssa, että tässähän tulee ihan teiniajat mieleen, kun soitettiin videopuhelua Facebookissa. Elettiin nimittäin joitakin vuosia kaukosuhteessa ja silloin yhteyttä toiseen pystyi pitämään lähinnä soittelemalla ja netin kautta. Mese olikin auki monta tuntia päivässä, ja suttuisesta webbikameran kuvasta katseltiin kaiholla toisiamme.

Nyt tuohon kuvaan on tosin tullut mukaan myös vaikeasti aloillaan pidettävä pieni venkuaja, joka kaikin keinoin yrittää päästä näppiksen kimppuun kertomaan omat alkfadkfnsdsji-terveiset iskälle. Eroa on myös siinä, ettei onneksi enää tarvitse koko aikaa miettiä, että onko kuvakulma varmasti imarteleva. Tai näyttääkö tämä hymy nyt ihan idiootilta, ja mitähän se tästä paidastakin ajattelee. Mies kun on takuulla nähnyt jo kaikki ne virttyneimmätkin kotikalsongit ja ilmeiden koko skaalan, myös ne vähiten kauneimmat. Ja silti tuo tuntuu edelleen tykkäävän!

We had a lot of fun last night while having a video conversation on Facebook, because it reminded us of our teenage years. We had a long distance relationship for some years and we kept in touch mostly by calling each other and talking in the internet. Messenger was online for many hours a day, and we watched each other through the blurry picture of our webcams.

Nowadays there's also one little monster in the picture, who I'm struggling to keep still and not touching the keyboard. He'd love to write his own jasjfahöfisdfhu-greetings to daddy. Another difference these days is that I luckily don't have to make sure that the view angle is the most flattering at all times. Or to wonder if this smile looks stupid to him, or how does he like my shirt. For sure he's already seen me at my worst and also at my best, and it seems that he still likes me after all!

16.8.11

Retkellä muistoissa

Tänään haluan fiilistellä meidän vanhaa kotia, tunnelmallista pikkuyksiötä, joka töpselinäkin tunnettiin kavereiden kesken. Olihan se vaan söpö. Ja kun muutettiin sieltä pois ja tila tuplaantui, musta tuntui monesti että olen yksin kotona, vaikka miekkonen olikin paikalla. Olin vaan niin tottunut elämään niin, että toinen on koko ajan näköetäisyydellä. 

Tästä nostalgiaryöpsähdyksestä huolimatta nyt kun katson näitä kuvia niin ensinnäkin: miten me oikein mahduttiin  tuonne? Ja toiseksi, se tunne vain vahvistuu, että söpöydestä ja sijainnista huolimatta takaisin en kyllä menisi.:) Varsinkaan, kun ne hurjat 31 neliötä olisi nyt jaettava kolmen kesken.

Today I wanted to look back to the times of our old home, a cozy little studio that was also called "töpseli" among our friends. It was so cute. And when we moved out and the living space suddenly doubled, I felt many times that I'm alone at home even though my hubby was there too. I was just so used to seeing him all the time when we were at home. 

Despite this burst of nostalgia, when I look at these pictures the first thought that comes to my mind is: how on earth did we both fit in there? And secondly, I'm even more certain that I wouldn't go back no matter how cute it was or how good a location it had. Especially because we'd now have to share all those 31 square meters with one more person.