"Kattokaa, Miska"
"Hyi!"
*räkäistä naurua*
"Sillä ei oo enää yhtään kaveria"
"Hyvä"
Keskustelun kävivät kolme ehkä kymmenvuotiasta tyttöä bussissa muutama päivä sitten. Siitä asti nuo lauseet ovat kaikuneet mun päässä. Kurkkua kuristaa, kun ajattelenkin sitä poikaa. Yritetäänhän kasvattaa lapsemme parhaiden taitojemme mukaan niin, että he oppisivat ottamaan kaikenlaiset ihmiset huomioon? Riippumatta mistään luonteenpiirteestä tai vaikkapa ulkonäöstä. Minä ainakin lupaan yrittää. Jos toivonkin, että oma lapseni säästyy tuon tuntemattoman pojan saamalta kohtelulta, niin kaikkein eniten toivon, ettei hän tule koskaan olemaan se, joka laukoo ylläolevan kaltaisia kommentteja.
Ehkä tuo tapaus kosketti siksikin niin paljon, että olen itse ollut aikoinaan yhdenlainen Miska. Get over it, joku varmaan ajattelee. Siitä on jo yli kymmenen vuotta aikaa. Tiedän, mutta haluaisin kaikkien kiusaavien lapsien tietävän, ettei ne sanomiset ja tekemiset unohdu missään päivässä, ei ehkä vuodessakaan. Toiset ei oikein vielä parinkympin paremmalla puolellakaan joka hetki usko itseensä.
Vieläkin harmittaa, etten kääntynyt ja sanonut jotain vihaista niille tytöille. Tuollaisissa tilanteissa parhaat kommentit tulee aina mieleen liian myöhään.
Ei siitä pääse yli edes kahdessakymmenessä vuodessa - I know.
VastaaPoistaJokin aika sitten mun seitsemänvuotias tyttäreni tuli itku kurkussa kertomaan, että oli kaverinsa kanssa haukkunut luokkansa poikaa "läskiksi" ja "räkänokaksi" kun olivat pojan ohi koulumatkalla pyörillä ajaneet. Raivostuin. Istutin tytön alas ja puhuin pitkään omista kiusaamiskokemuksistani; lopulta tyttö itki ja äiti itki.
Se oli helpottavaa, että tyttö tiesi itsekin, että oli tehnyt todella väärin ja kärsi siitä omatunnontuskia koska tuli siitä minulle kertomaan. Jatkoa kuitenkin seurasi siinä määrin, että ensin soitin kaverin äidille, joka oli kanssani ihan samoilla linjoilla - seuraavaksi soitto luokanopelle, joka järjesti tytöt pyytämään pojalta anteeksi ja vielä keskustelut koko luokalle. Toivottavasti oli noille meidän tytöille sen verran nöyryyttävä kokemus, etteivät tee sitä ikinä enää. Jatkossa meillä keskustellaan näistä asioista säännöllisesti!
Ja tiedän, että harmitti ettet sanonut mitään. Mä silti peruspessimistinä uskon, että se on lasten omien vanhempien tehtävä pitää huoli, ettei oma lapsi kohtele muita huonosti. Vaikkei olisikaan tietoinen, että oma lapsi kiusaa, niin silti peruskasvatuksessa jo pitäisi olla ne keskustelut käytynä niin moneen kertaan, että se uppoo.
Harmi, että niin harva vanhempi siihen kykenee.
(rankka aihe mulle, voisin jatkaa loputtomiin!)
Hienoa, että kerroit tuon kaiken. Täytyy lisätä toiveeseeni, että jos oma lapseni joskus haukkuu/kiusaa (onhan aika naiivia ajatella, ettei koskaan yhtään mitään sellaista tapahtuisi), niin toivon että hän toimii juuri niin kuin sinun tyttösi teki. Että lapsi tietää tehneensä väärin ja kertoo asiasta vanhemmalle, jolloin tilanne voidaan selvittää. Ja vanhempana toimit juuri niin kuin mielestäni jokaisen kuuluisi vastaavassa tilanteessa toimia. Uskon nimittäin, ettei osa kiusaamistapauksista koskaan tule esille ja selvitettyä juuri siksi, että vanhemmat tahtovat suojella kiusaavan lapsensa mainetta...
PoistaRankka aihe tämä on mullekin, mutta silti tuntui että tästä oli nyt pakko kirjoittaa. En usko että itsekään koskaan pääsen kokonaan yli, mutta onneksi aika edes osittain parantaa haavat. Mutta toisaalta, vaikka kuinka jo aikuisena tietää ettei ole ruma tai tyhmä tai arvoton siksi että jotkut joskus niin sanoivat (liian monta kertaa), niin välillä ne vanhat peikot vaan sinnikkäästi nostaa päätään.
Totta sekin, että peruskasvatuksesta sen pitäisi lähteä, ettei toisia kiusata. Mutta niin kuin sanoit, harmittavan monilta se ei onnistu ja siksi olisi tehnyt mieli sanoa jotain. Että jos ei kukaan kotona puutu, niin joku tuntematon edes yrittäisi. Olkoon sillä sitten vaikutusta tai ei.. No, nyt ei tullut sanottua mitään.
Kyllähän tuollaisia arpia kantaa mukanaan lopun elämäänsä, tavalla tai toisella. Huonoina hetkinä ne etenkin nostavat päätään :( Olen kokenut vastaavaa ja yllätyin melkoisesti, kun tämä ihminen 20 vuoden jälkeen laittoi mulle pari vuotta sitten sähköpostia pyytääkseen anteeksi käytöstään ja katuvansa! Myönsi syyn olleen täysin hänessä itsessään ja pahassa olossaan. Ei se tietysti mitään pyyhi pois, mutta mukava ele silti häneltä.
VastaaPoistaLapset osaavat välillä olla tosi julmia toisilleen -niin kuin aikuisetkin!
Niin, ei ne arvet varmaan koskaan kokonaan häviä. Hienoa kuulla kuitenkin, että kiusaajasi edes näin jälkikäteen haluaa kantaa vastuuta teoistaan. Vaikka eihän se tosiaan mitään tapahtunutta pois pyyhi..
PoistaAikuisten julmuus on heidän omaa tyhmyyttään, mutta lasten julmuudelle on sentään jotain vielä tehtävissä kotikasvatuksella. Toivottavasti useammat vanhemmat ymmärtäisivät tämän!
Harmittaa :(
VastaaPoistaNiinpä, ei tuollaista tarvitsisi kenenkään joutua kokemaan :(
PoistaTodella kamalaa :( Minäkin samaistun Miskaan. Oikeassa olet siinä, ettei ne sanat ja teot unohdu. Itken harvoin, mutta tämä sai kyyneleet pintaan.
VastaaPoistaMinusta on todella tärkeää, että me aikuiset keskustellaan tästä asiasta. On varmasti vanhempia, joita ei kiusattu koulussa tai ketkä eivät kiusanneet, jotka eivät ehkä ymmärrä miten vakavasta asiasta on kyse. Itse aion varmasti kertoa omista kokemuksistani tyttärilleni. Toivon todella, että he eivät ikinä joudu kokemaan sellaista mielipahaa tai aiheuta sitä kenellekään muulle.
Kirjoitit vaikeasta aiheesta rohkeasti ja kauniisti. Kiitos tästä! Vaikka et tapahtuneeseen puuttunutkaan, tämä voi silti olla herätys jollekin. Koulukiusaamisesta pitäisi puhua enemmänkin.
-I-, tuo anteeksipyyntö oli hieno ele. Ei varmasti mikään voi pyyhkiä pois niitä tekoja, mutta on hyvä että tämä henkilö tajuaa nyt virheensä - toivottavasti opettaa mahdollisille lapsilleen myös.
Kyllä tässä on olleet kyyneleet silmissä minullakin - myös tätä sinun kommenttia lukiessani. Kiitos siis itsellesikin!
PoistaVanhemman on varmasti vaikea samaistua kiusatun kokemuksiin jos ei itse ole kokenut vastaavaa. Silti asian vakavuus pitäisi jokaisen yrittää ymmärtää, viimeistään siinä vaiheessa kun jotain on jo tapahtunut. Mutta vaikka kiusaamisen muistot ovatkin rankkoja, on niissä edes se "hyvä" puoli, että kertomalla omista kokemuksista lapsilleen saa ainakin heidät varmasti todella ajattelemaan asiaa.
Koulukiusaamisesta ei varmaan voi liikaa puhua, niin monia se koskettaa ja niin vakavaa se voi olla. Silti, niin kuin sanoit, liian vähän puhutaan. Toivottavasti asia joskus korjaantuu!