Lamppulöytö

Ruokailutilamme on olohuoneen pimeimmässä kulmassa (ei muuten helpota tilan kuvaamista..) eikä ruokapöydän päällä ole paikkaa kattovalaisimelle. Siksi meillä on jo pidempään ollut hakusessa jalkalamppu valaisemaan tuota nurkkausta. Monenlaisia vaihtoehtoja, uutta ja vanhaa on pyöritelty, mutta sopivaa ei ole osunut silmiin.

Sitten harvemmin kirppisteleviä onnisti. Käynti kierrätyskeskukselle ajoitettiin kerrankin oikein, sillä siellä nökötti tuo kuvien kaunokainen! Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Ehkä sekunnin sadasosan harkinnan jälkeen lompakko tyhjeni kokonaisten 16 euron verran ja koti sai kaipaamansa valaisijan. Nyt silmä lepää ja ruokailijat näkevät mitä suuhunsa ahtavat. Kaikki oikein hyvin siis!

We found this floor lamp from a recycling center. It's so beautiful and exactly what our quite dark dining area has been screaming for. Happyhappyhappy!

Vaivan arvoinen vaneri

Pari päivää sitten kurvattiin vanerikaupoille. Rouva unohti ottaa mitat, joten summamutikalla mentiin, eikä siinä mitään. Nappiin meni siltä osin, se selvisi kotona. Mutta ennen kotiinpääsyä tapahtui paljon. Se nimittäin meni kauas napista, ettei tuo pahainen vanerinpala mahtunut meidän autoon vaikka kaikki takapenkit kaadettiin ja kaikki mahdolliset kommervenkit kokeiltiin. Mies oli sitä mieltä, että sinähän tuon halusit ja niin löysin kohta itseni bussista valtavan vanerin kanssa. Ensimmäiseen linjuriin pääsin sisälle, vaihtobussista käännytettiin ovelta. Siinä vaiheessa jäljellä oli vielä pari kilometriä ja ei auttanut muu kuin ottaa vaneri kantoon. Ensin kannoin pään päällä, sitten vasemmalla kädellä ja oikealla ja sama alusta. Olipahan iltalenkkeilijöille viihdettä! (terveisiä vaan jos tunnistat itsesi)

Kaukana ei ollut, että olisin nakannut koko komeuden jorpakkoon. Mutta onneksi löytyi sinniä ja sopivasti jerkkua ranteesta, koska paljon tyytyväisempi en voisi tuohon uuteen sängynpäätyyn olla!

This piece of plywood traveled to our home by bus together with me, because we couldn't fit it in our car. At some point of the journey that also consisted of a lot of carrying and cursing, I was almost ready to throw the whole thing away. But now I couldn't be happier! I love the result and I think it was all worth it in the end.

Olkkaria ja unelmia

Viimeksi valittelin, ettei meillä ole mikään muuttunut pitkään aikaan. Ihan koko totuus se ei sentään ole vaikka moni asia onkin pysynyt samana. Syöttötuolin tilalle on ilmestynyt Agam-juniorituoli. Joku saattaa muistaa tämän haaveeni http://www.moopeli.blogspot.fi/search/label/haaveita. Kun huomasin että Agamia onkin taas saatavilla ja vilkaisin tilille, ei tarvinut kauan harkita. Ikeaan kävi tuolittomien tie. Nyt kun saisi vielä pojan istumaan tuossa niin hyvä ois! Ehti mokoma liikaa tottua kurottelemaan aikuisten tuolilta eikä sieltä niin vaan enää siirrytä mihinkään lastentuolille.

Poikasen huoneeseen ostettu blogimatto kannettiin yhtenä iltana testimielessä olkkariin ja siihen se on jäänyt. Sopii kyllä hyvin, mutta olkkarin vanha karvamatto lapsen huoneessa ei ole se paras ratkaisu.

Kun hifistelyjuniorituolihaaveet (sori, äidinkielenopet) on haudattu, voi siis alkaa haaveilla uudesta matosta lastenhuoneeseen. Tai olohuoneeseen, jolloin raidallinen palaisi alkuperäiselle paikalleen. Enkä pahastuisi uusista ruokapöydän tuoleista tai jalkalampusta valaisemaan hämäriä ruokailuhetkiä. Mutta onneksi noilla ei millään ole kiirettä, odotellaan rauhassa sopivien kandidaattien ilmaantumista!

As I wrote last time, nothing much has changed here in our home lately. But we actually do have something new! We needed desperately something to replace the highchair and as we found out that Ikea is making Agam chairs again we knew immediately that it would be our choice. We also dragged "the blog rug" from our son's room to the living room just to see how it looks like and it's been there ever since. Looks great but now we need a new rug to the kids room. And new chairs to the dining table and a floor lamp to lighten up our dinner time. Just wondering when I will be satisfied.. :)

Täällä jälleen

Täällä jälleen, viis kuukautta hiljaisuutta peräjälkeen sanois varmaan keekki, mä sanon sori. Syksyllä iski inspiraation puute ja blogiahdistus joka jatkui ja jatkui vaan. Otin miljoona kuvaa joista ehkä yhden oisin voinut julkaista. Kirjotin toiset miljoona sanaa ja pyyhin kaikki pois. Muilla vaihtui järjestys ja koriste-esineet joka toinen päivä, meillä oli samat sohvatyynyt jo varmaan kolmatta vuotta putkeen ja hyllyä koristi suloisessa sekamelskassa volttareenigeelit ja eriparisukat. Vain rumaa ja tarpeellista, ei mitään sitä kaunista ja tarpeetonta mitä yleensä kuvataan. Sitten tuli kylmä ja pimeä ja kiinnosti vielä vähemmän. Elämä oli töitä ja jumppaa ja ruokakauppaa ja sama uudestaan.

Sitten sain uuden puhelimen, löysin instagramin* ja koukutuin. Löysin myös vanhoja blogituttuja ja yhtäkkiä rupesi kadonnut inspiraatio huutelemaan jostain syvältä omasta kaivostaan. Ja niin tapahtui, että eilen illalla tongin esiin kauan sitten ostetut akryylimaalit, koversin pottua pisaran muotoon ja aloin leimailla poikasen huoneen verhoja. Kas tässä yllä tuon inspispuuskan tulos! Voi miten se on hieno, sanoi huoneen omistajakin eikä valoja olisi saanut sammuttaa illalla koska pisarat ei näy. 

*ellimoopeli nimellä räpsin, alahan seurata! :)

Almost five months flew by and this blog remained silent. I'm very sorry! But now I finally found my lost inspiration and I hope that this flow continues. 

Above you can see what happens when a potato stamp, some paint and curtains meet. I must admit I love it, and I'm happy that our little guy living in that room is very excited about those drops as well!